Tämähän on tietysti vain puolitotuus: miellyttävyys pitäisi tässä tapauksessa olla molemminpuolista. Jostain kumman syystä en ole tullut koetuksi riittävän miellyttävänä.
C-marketista löytyi vähemmän vaatelias yksilö, jolle kelpasin. Ja oli tämä vielä tarjouksessa. Monitaitoinenkin, lihamyllystä ja vihannesleikkurista lähtien.
Nyt leivoin pullapiirkoita ja jästileipää. Pullaa olen tehnyt ennenkin, joten sen taikinaresepti löytyy viitteestä.
Pullapiirakoiden täytteenä käytin nyt puolukkaa.
4 dl puolukkasurvosta
2 dl sokeria
1 dl vehnäjauhoja
Sokeria minun resepteissä on yleensä reilusti, karppaaja kun olen. Karppaushan tullee sanasta carbon (tai jotain), hiili kuitenkin. Sokerihan on hiilihydraattia, eli karbiidijohdannaista. Koska käytän sitä paljon, olen siis karppaaja.
Vehnäjauho on suurustetta. Täytteestä ei tule kuumetessaan mehua, vaan kiinteämpää hilloa.
Tuttuun tapaani painoin pyörittelemääni pikkupullaan syvän kuopan juomalasin pohjalla, ja siihen teelusikallinen täytettä. Hiukan enemmänkin olisin saanut laittaa, koska se pysyi hyvin sijallaan. Johtuu varmaan aikaisempaa runsaammasta suurustamisesta. Edellisellä kerralla täyte jäi liian löysäksi, kuohui ja valui leivinpaperille. Jokin verran oli kuohuntaroiskeita nytkin joillain pullilla. Pitää kokeiilla joskus vielä runsaampaa suurustamista.
Nyt käytin suurusteena vehnäjauhoa, koska taikinassa on samaa ainetta ja paljon. Muilla, kuin vehnäjauhotaikinaleivonnaisilla se kannattaa vaihtaa esim. perunajauhoon, maissisuurusteeseen tms. Vehnän maku on voimakas, ja saattaa häiritä joissaan herkuissa.
Jästi- eli hiivaleipään voi käyttää melkein-mitä-vain jauhoja, mutta hiivaleipäjauhot on varma , helppo ja yksinkertainen valinta. Vaikka olenkin turvallisuushakuinen ja yksinkertainen tyyppi, niin vaikeampaa ja epävarmempaa vaihtoehtoa kokeilin. Ihan mielenkiinnosta ja "uhkarohkeudesta". Jotain jännitystä arkalaisen elämässäkin pitää olla. Edes epäonnistumisen pelon aiheuttama adrenaliiniryöpsähdys, turvallisissa kotioloissa.
Arvioin tekeväni taikinaa kahteen pellilliseen eli neljään leipään. Siis puolitoista annosta:
8 dl vettä
1 pussi kuivahiivaa
2 tl suolaa
2 tl sokeria
3 rkl siirappia (arvio)
3 rkl rypsiöljyä (arviolta)
1 dl soijajauhoja
2 dl ruisjauhoja
2 dl ohrajauhoja
2 dl vehnäjauhoja
2 dl kaurahiutaleita
12 dl hiivaleipäjauhoja (en tosin mitannut, mutta pussin kyljestä luin ja arvioin jälkikäteen)
Aluksi tein raskin. Siihen tulee vesi, hiiva, siirappi ja n. litra jauhoja.
Vesi saa olla reilun lämmintä, jopa lähelle 50 asteista. Jauhot viilentävät raskia, joten ei hiiva kuole siinä kovinkaan helposti.
Siis, jauhot sekoitin lämpimään veteen vispilällä, samoin siirapin.
Hiivan olen tottnut herättämään. Sekoitan kuivahiivan ja sokerin juomalasiin, ja kaadan reilusti kädenlämpöistä (40 ast) vettä lasin lähes täyteen. Kun hiiva herää, se alkaa kuohata. Sitten sekin sekaan kulhoon.
Raski on nyt löysää velliä. Sen annetaan käydä ainakin puoli tuntia, pitempi aika on parempi, sillä hiiva ehtii elää ja lisäääntyä paremmin. Oikein toimiessaan raski eli juuri alkaa kuplia.
Kun muilta puuhilta ehdin, vaivasin suolan ja loput jauhot sekaan (käsin, koneella olisi pitänyt tehdä kahdessa erässä).
Taikina on sopivan sakeaa, kun se alkaa irrota kulhon reunoista. Löysä taikina kohoaa paremmin kuin liian jäykkä. Minulla pyrkii tulemaan liian jäykkää. Pitäisi kaiketi oppia mittaamaan. Taikina turpoaa vielä hiukan kohotessaan; siis se tulee jäykemmäksi. Vaivauksen loppuvaiheessa lisäsin lorauksen öljyä. Rypsiöljyn sijasta voi käyttää vaikkapa pehmeäksi lämmennyttä margariinia tai voita.
Kohotin taikinan sähköuunissa pienimmällä teholla, hiukan alle 50 asteessa, kunnes se oli paisunut lähes kaksinkertaiseksi.
Leivoin neljä pitkulaista leipää ja jätin leivinpaperille, lämpimään, vedottomaan paikkaan liinan alle taas kohoamaan.
Kun ne olivat kohonneet sopivan pulleiksi, yritin vetää leipäveitsen kärjellä viillon yläpintaan. Tämän pitäisi tedä valmiin leivän pintaan hauskan arpikuvion, ja samalla estää hallitsematon halkeilu, kun leipä edelleen kohoaa uunissa. Mutta ei se mennyt niin. Hyvän näköisesti kohonneet leivät litistyivät lätyiksi. En ymmärrä, miksi. Olikohan puukkoni liian tylsä, ja jouduin painamaan leipää liiaksi. Ehkä.
Mutta kun uuni oli kuuma, pullat jo paistettu, uskoin, että leivät kohoaisivat vielä uunissa. Vaan eivätpä kohonneet juuri lainkaan.
Makuun ja ravintoarvoihin tällä epäonnistumisella ei ole vaikutusta, ulkonäköön kyllä. Ei ulkonäöllä ole väliä, kun itse söin ne.
Parannettavaa jäi jatkokokeiluihin: enemmän hiivaa ja terävämpi puukko.
Tämän näköinen oli tulos tällä kerralla.
Viimeiseksi leivotut, eli etualalla olevat pullat olisi pitänyt järjestellä taka-alalle. Ovat vähiten onnistuneita. Vajaasti paistuneita, kalpeita. Puolukkapiiraissa on kuohumisroiskeita, ja täytettäkin ihan liian vähän. Sekoite loppui kesken. Muutamat piiraat täytin omeasoseella, sitä kun oli valmiiksi sulatettuna jääkaapissa. Puolukka olisi pitänyt hakea kellarista asti.
Onneksi piiraita tuli sen verran runsaslukuisasti, että oli valinnan varaa. Lapsille, tulijaisiksi, valikoin parhaat. Loput syön itse. Ulkonäkö ei onnneksi pilaa sisältöä, pullissa kuin ei ihmisissäkään.
Jästileipäpäreet piilottelevat häveliäästi takarivissä.
Taas toteutui Pekan sloukani (hidasjyrsijä?): kun itse tekee, saa mitä tulee.
