Vakavampia fyysisiä vammoja ei työmatkatapaturmavaarasta tullut, henkinen järkytys kyllä, molemmille, uskon. Pyörän takakäsijarrun vaijeri rutisi uhkaavasti paniikkijarrutuksessa, mutta ei mennyt poikki, kokonaan. Säikeitä vain.
Työpaikalla on kuukausittain osastokokous, joka oli nyt tuona samaisena päivänä. Sen ensimmäinen aihe on, ylimmän johdon määräyksestä, työturvallisuus. Koska olin aamukahvilla keventänyt mieltäni kertomalla tämän tarinan, työtoverit vaativat minun kertomaan sen myös kohdassa "läheltä-piti-tilanteet". On siis doumentoitu virallisestikin, tosin ei ihan näillä sanoilla.
Eilen illalla vihdoin vaihdoin vaurioituneen vaijerin. Hötkyilinköhän. Yksi säie oli vielä ehyt. Samalla vaihdoin myös ketjut. Tuossa kohtalokkaassa mäessä, ylämäkisuuntaan, venynyt ketju hyppi hampaiden yli pienimmälläkin vaihteella puoliteholla polkien.
Uusi ketju ja takajarru tomivat taas.
Mutta.
Tänään tehtaan portilla jarruttaessani katkesi sitten etujarrun vaijeri.
Arvasikohan neekerityttö, kuinka vaarallinen tilanne meillä olikaan. Minä en arvannut. Huonolla tuurilla molemmat jarrut olisivat voineet pettää. Törmäys olisi ollut väistämätön.
Onneksi näin ei käynyt. Ja kaikkein kamalinta olisi ollut, jos tuo henkilö olisi ollut samaa sukupuolta. Lievä, pehmeä, väkivallaton fyysinen törmäys vastakkaiseen sukupuoleen voi olla joskus miellyttäväkin.
Kaikenlaisia henkisiä ja sosiaalisia törmäilyjä kannattaa yrittää karttaa.
Aina ei pysty.
Ihminen.
Vaokuvaa en viitsinyt remonttihommista ottaa, rasvasilla käsillä. Kamera oli ryvettynyt.
Paskasista, vain kahteen kertaan pestyistä käsistäni otin kuvia.
Valokuva on armelias, valitettavasti, vääristää. Eivät nuo näytä ollenkaan niin likaisilta kuin livenä. Idea oli taas kerran parempi kuin lopputulos.
Aina ei onnistu.
Ihminen.
