Puolukkapaistos

Takkaa lämmitin. Samalla lämmöllä piti sitten tehdä jotain syötävää, ettei mene lämpö hukkaan. Puolukkapaistosta sekoittelin, muistinvaraisesti, kun en ohjetta tai vanhoja muistiinpanoja viitsinyt etsiä. Olisi kannattanut.

Puolukkasurvosta n. 2 dl
Sokeria n. 1/2 dl
Kauraryynejä n. 2 dl
Fariinisokeria n. 1 dl
Rypsiöljyä n. 1 dl

Määrät ovat noin-mittoja, koska en niitä mitannut, arvioin.
Sekoitin puolukat ja sokerin paistokupin pohjalle.
Loput aineet sekoitin keskenään toisessa astiassa ja nostelin puolukoiden päälle.
Paistoin; liian kuumassa takassa, liian kauan. Lähes tunnin arviolta 250 asteessa. Pelkäsin, että paistos jää liian löysäksi, koska neste kiehui kiehumistaan sen pinnalla. Hiukan tuli annokseen palaneen makua, "äireen maustetta", mukaan. Eteläpohjalaisvitsin mukaan pohjaanpalaneen maku on nimeltään tätä lajia.

Koska paistoksen tekoon ryhdyin hetken mielijohteesta en ollut varannut vaniljajäätelöä enkä edes -kastiketta itselleni. Jotain sen tapaista tällainen paistos kuitenkin vaatii. Siksi sekoitin pikakastikkeen:

1 dl maustamatonta jugurttia
1 tl vaniliinisokeria
2 tl sokeria

Makeutta ja vaniljan makua voi säätää sokerien määrällä. Tämä ei ole kovin runsasmakuinen seos.
Ja sitten iltapalalle:

Seuraavalla kerralla paistan vähemmällä lämmöllä ja vähemmän aikaa, enemmänkin ulkonäkö- kuin makusyistä.
Rypsiöljyn sijaan sopisi rasvaksi ehkä voi tai margariini paremmin. Öljy ei imeytynyt ryyneihin eikä edes jähmettynyt itsekseen, vaan erottui nesteeksi lautaselle.Ei ole rypsiöljy hirveän hyvän makuista, edes paistettuna ja sokeroituna. Ainakin sitä olisi saanut olla vähemmän, varmaan puoli desiä riittäisi.
Kolestoritautisena olen yrittänyt rajoittaa kovien rasvojen käyttöä, siksi haksahdin öljyyn.

Mutta kuitenkin, oli tämä ihan syötävä annos. Hakkasi jotkut sipsit mennentullen.
Huomenillalla lämmitän paistoksen lopun pulikkaan mikrossa. Jospa öljy olisi silloin imeytynyt. Vaikka muutenhan uuniruoat ovat parhammillaan uunilämpiminä.

Päältä sytytys, pannari

Takka pitäisi sytyttää aina päältä, väitetään. Eli sytyt puukasan yläosaan. Nokipäästöt olisivat silloin vähäisempiä kuin, vanhaan malliin alta sytytettäessä. Ja maailma pelastuisi.

Takkapuita olen höyläillyt sillointällöin verstashuoneessa. Tarkoitus olisi tehdä ihan oikeita askareita, mutta takkapuita niistä usein vain tulee. Ja höylän lastuja, runsaasti. Niistä saa hyviä sytykeannoksia. Leipäpussiin survon, mahdollisimman tiukkaan. Silloin ei sytyke pala ihan yhdesä humauksessa, vaan ehtii sytyttää takan puut.

Elävä tuli on hieno, sisustuselementtinäkin, Kaunis katsella. Niin kauan kuin se pysyy omalla sijallaan. Huolellinen ja varovainen kannattaa olla.
Ja mukavan leppeän lämmön takka antaaa tuntikausiksi. Vielä vuorukauden kuluttuakin uunin kuve tuntuu lämpimältä omaa kuvetta vasten. Eihän sen lämpö yksin riitä, mutta lisänä on.
Omassa takassani ei ole lasiluukkuja. Tulen ihailu onnistuu siis vai luukkujen auki ollessa. Silloin takka toimii kuitenkin avotakkana, joten iso osa lämmöstä menee harakoille. Siksi ihailen loimua vain rajallisesti.
Saisihan kaupasta lasiluukkuja, mutta niideden asentaminen ei vanhaan takkaan liene ihan ongelmaton. Toiminta saattaisi hunontua nykyisestä. Joten pärjäilen tällä, tämän takan loppuajan. Vastahan tuo on vajaat kuuskymppinen. Ehkä seuraavaan tulisijaan tulee panoramaluukut, sitten kun nykyisen tulipesä on puhki palanut.

Tulen elonkaari on jotenkin tutunomainen.
Se alkaa hyvin hentona lepatuksena, pienenä liekkinä tikussa. Saattaappa joskus sammuakin heti alkuunsa. Eikä sytykäänn aina ensiyrittämällä. Joskus tikut ovat kastuneet, eikä tulen siementäkään saa heräämään.
Alussa tuli kehittyy nopeasti, voimistuu täyteen voimaansa ja palaa pian kirkkaan eloisana, vilkkaan räiskyvänä.
Vähitelleen se tasaantuu, palaa tasaisella liekillä. Jos puita lisää, saa tuli lisäaikaa, uuden elämän.
Loppuaan kohti liekit taittuvat hiljaisen hehkuvaksi hiillokseksi. Liekki on silloin rauhallinen, tasainen, loppua kohti hiljalleen hiipuva.
Ja lopulta tuli sammuu pois.
Mutta ei se silti kokonaan ole hävinnyt, välttämättä. Tulisijasta riippuen lämpö voi säilyä pitkäänkin, ikäänkuin muistona. Hyvässä takassa tai leivinuunissa lämmintä riittää parhaillaan päiviäkin. Köykänen kamina tai nuotio kylmenee hetkessä. Jää vain tuhka jäljelle.
Nuotion tuhkankin kesäinen sade huuhtelee pian, pahimmillaan jää vain arpi maastoon.

Huoneen lämmityksen ohella takassa lämpenee ruokakin. Nyt tein pannarin, lähes suoraan keittokirjan ohjeen mukaan:
2 kananmunaa
8 dl maitoa
2 dl ohrajauhoja
2 dl vehnäjauhoja
1/2 tl suolaa
2 rkl sokeria
Lyhyt loraus ( 2 - 4 rkl) rypsiöljyä

Vispasinin aineet sekaisin, annoin taikinan turvota puolsen tuntia ja kaadoin sen leivinpaperilla vuorattuun vuokaan. Ja vuoka uuniin.
Uunin oikean lämpötilan arvioinminen on mielenkiintoinen tehtävä. Sen oppii vain kokeilemalla. Liian kuumassa paistos palaa pinnalta, sisus jää raa'aksi. Liian kylmässä ei kypsy kunnolla, kuivuu vain.
Nyt odattelin lämmön tasaantumista turhankin pitkään. Paistoaika venähti runsaaseen tuntiin, ennenkuin väri näytti sopivalta. Tikkukokeella sisäosan kypsyyttä voi tarkistaa. Jas raakaa taikinaa tarttuu tikkuun, on paistamista syytä jatkaa.
Keittokirjan ohjeessa paistoaika olisi 30 - 40 min 225 asteessa.

Pannarivuoka on valittu takan koon mukaan. Rinnalla on ruoanlaittorukkaset, eli hitsaajan hansikkaaat. Ne ovat tavallisia uunikinnaita paljon paremmat, pitkävartiset ja kuumankestävät.

Pitkähköstä paistoajasta huolimatta pannarista tuli oikein hyvää Ohrajauho antaa siihen hiukan karvaamman maun kuin pelkkiä vehnäjauhoja käytettäessä tulisi.
Ja päälle omena- (omekura)  sosetta. Juomana kahvi.

Heräteostoksia

Lähiruokakaupassa kävin. Jauheliha oli tarjouksessa. Sienikastiketta teki mieleni. Teinkin sitä, mutta sienen maku jäi puutteelliseksi. Eikä siitä muutenkaan kovin maukasta tullut. Mutta tuli paljon.
Lihan lisäksi muutakin kulki kassan kautta kotiin, tarpeellista, kuten maitoa, leipää. Ja sitten ihan turhuuksien  turhuutta?


Entinen työtoverini Kalervo kertoi kerran, kauan sitten, kaamean tositarinan omasta elämästään:.
Pienoisporakoneet olivat tuolloin jotain ihan uutta ja ihmeellistä. Työtoverini oli innokas rakentelija ja nikraaja; kadehdittavan kätevä käsistään.
Hän oli kaupassa hypistellyt poraa käsissään. Vaimonsa oli katsellut tuota aikansa ja sanonut halventavaan sävyyn: "Kai sinun pitää tuollainenkin saada". Kalervo oli tietysti kieltänyt asian jyrkästi ja laittanut poran pikaisesti takaisin hyllyyn.
Tällä kerralla Aatami pysyi lujana. Eeva ei viekoitellut lankeemukseen, päinvastoin. Näinhän meitä miehiä viedään.
Mieliteko oli kuitenkin jäänyt krooniseksi. Myöhemminkään hän ei kehdannut himonsa kohdetta itselleen hankkia.
Tuota traumaa yritimme purkaa useissa terapeuttisissa istunnoissa työn ohessa, maantieteellisesti läheisimmät työtoverit kun olimme. Pelkään pahoin, ettei Kalervo koskaan päässyt täysin yli tuosta menetetyn haaveensa aiheuttamasta pettymyksestä.
Viimeinen yritykseni auttaa työystävääni ja poterotoveriani tarjoutui, kun Kalervo jäi eläkkeelle. Minulla oli läksiäislahjaehdotus valmiina. Mutta perusteluistani huolimatta se ei saanut kannatusta. Jotain arvokkaampaa sen muiden mielestä piti olla. En muista, mitä annoimme.
Olisi pitänyt ostaa oma lahja, ylimääräisenä. En silloin saanut aikaseksi. Tämä saamattomuuteni on painanut mieltäni jo pian parikymmentä vuotta. En ole edes kyennyt puhumaan asiasta kenenkään kanssa. Kuinkahan selviänkään tästä. No, kirjoittaminen helpotti hiukan,ainakin tilapäisesti.

Jauhelihakaupassa oli viikkotarjouksessa pienoisporakoneita. Kalervoa muistellen hypistelin konetta hyllyjen välissä. Yksineläjää kun ei kukaan kieltänyt, laitoin sen ostoskoriin. Tuntui hyvältä, terapeuttiselta.


Viime viikonloppuna tyttäreni, Taka-Pajulampiska, kävi luonani miehensä kera. Lanka-addiktina hän neuloi vierailun aikana nilkuttimet. Kätevästi kävi kudonta.
Samaan aikaan, samassa lähikaupassa, oli tarjouksessa porakoneen lisäksi mm.neulontapuikkoja ja virkkuukoukkuja. Ostin niitäkin, kaiken varalta. Jos vaikka joskus tulee aika pitkäksi. Olisi neuloimia ja virkkaimia valmiina.
Enää ei puutu kuin tuoteidea, ylimääräistä aikaa, lankaa ja neulontataidot. Tekemistä vaille valmis kudelma, mikä se sitten lieneekään.

Kummallinen on ihmismieli. Kaupassa, ostaminen, ja vielä kotona, ostosten hypistely, tuntui hyvältä. Mainonnan, markkinoinnin ja riistäjäkapitalistien metkuja tämä tällainen. Näin meitä kuluttajia viedään.

Ja samalla, turhakkeiden ostaminen on niin väärin. Kestämätöntä kehitystä, luonnon tuhoamista, elämän edellytysten kaventamista, rikos tulevia sukupolvia vastaan. Väittävät viherpipertäjät.

Lähempänä viherpipertäjien aatemaailmaa olen yrittänyt elää. Laihialaisen lähestymistavan mukaisesti: "Älä osta mitään tarpeellista, vain välttämätöntä."
 Nyt en onnistunut. Annoin periksi mieliteoilleni ja kulutusvimmalle. En kyennyt voittamaan itseäni. Hävisin itselleni. Kumpi meistä silloin voitti?

Jauheliha(sieni)kastike

Kilo nötköttiä on melko paljon, yhden ihmisen kastiketarpeeksi. Varsinkin, kun kastikkkeseen lisätään sieniä.
Paikallisessa, ulkomaalaisomisteisessa ruokakaupassa oli nautajauheliha tarjouksessa. Ja lisäksi muita mielenkiintoisia tuotteita. Sorruin.

Kellarissa on joitain vielä syötäväksi kelpaavia kasviksia, joita kannattaa käyttää pikapuolin. Ennenkuin itsekseen prosessoituvat maanparannuskelpoiseen olomuotoon. Perunoille ja porkkanoille siis kastiketta yritin laatia seuraavista alkuaineista:
tuli, maa, vesi ja ilma.

Jotka olivat jalostuneet tällaisiksi raaka-aineiksi ennen ruuaksi muuntumistaan:
Ruokaöljyä, n. 2 rkl
Nautajauhelihaa 1 kg
Kangasrouskua n. 1 dl
Rusko-orakasta n. 2 dl
Purjoa, 3 keskikokoista
Sipulia, 2 pienehköä
Suolaa, n. 2 tl
Vettä, n. 2 dl
Tomaattimurskaa, 1 tetra, 500 g
Soijakastiketta loraus, ehkä 3...5 rkl
Valkopippuria, n. 1 tl
Cayennepippuria, vähän vähemmän
Hot and sour paste, Tom Yum'ia, n. 1 tl
Korianterin siemeniä n. 1 tl morttelissa hienonnetuna
Basilikaa n. 1 rkl silppuna
Oreganoa n. 1 rkl silppuna
Rosmariinia  n. 1 rkl silppuna
Timjamia n. 1 rkl silppuna
Salviaa n. 1 rkl silppuna
Kookosmaitoa, 1 purkki, 4 dl

Kaikki aineet ovat lähiruokaa; kenokirjoitetut omalta pihalta tai lähimetsästä, pystykirjaimiset lähikaupasta.

Kypsytin jauhelihan pannulla mureäksi, siis itrtonaiseksi, murulliseksi. Silputut pakastesienet lisäsin pannulle. Koska olin paistellut ja haihduttanut niistä nestettä ennen pakastusta, ne olivat jo esikypsentyneitä, pitempää kypsennystä eivät siis kaivanneet.
Tässä vaiheessa paistinpannun reunat alkoivat näyttää matalilta, otin siis kattilan käyttöön.
Kuullotin sipuli- ja purjosilpun öljytilkassa. Kumosin paistipannullisen sekaan. Lisäsin suolan, veden, tomaattimurskan ja soijakastikkeen. Seuraavana yrtit ja lopuksi kookosmaidon. Sitten maistelin ja miedoksi tuomitsin. Lisää potkua yritin saada cayannepippurilla ja jääkaappiin unohtuneella tulitahnalla.
Keittelin viitisen minuutti hiljaisella lämmällä ja haudutin vartin verran.

Sitten maistelin, keitettyjen perunoiden ja porkkanoiden kera.

Itsekritiikkiä: enemmän olisi saanut olla makua. Joko vähemmän jauhelihaa, tai lisää muita makuaineita.
Sieniä ainakin tuplamäärä. Sienen makua ei juuri huomaakaan.
Yrteistä sama kommentti.
Lihaliemikuutio tai lipstikka olisi voinut antaa lisämakua.
Pippuria tai tabascoa joudun ja pystyn lisäämään lautasellekin.
Persilja unohtui. Sitä minulla on runsaasti pakasteena, joten lisään jatkossa.
Etikkakurkkua ja -punajuurta minulla on kellarissa, pitää muistaa jatkossa lisätä lautaselle. Puolukkasurvosta aion myös kokeilla.

Kastiketta tuli yllättävän paljon, n. 2,5 litraa. Pakastin n. 2 l. Pitäisi sen kestää pakastamisen, koska kastikkeessa ei ole maitoa. Mainitsemiini jatkokokeiluihin on siis hyvä mahdollisuus. Perunoita ja porkkanoita on vielä paljonkin, omaan käyttöön. Vieraille niitä ei enää kehtaa tarjota. Alkavat pehmetä vanhetessaan, kuin oma päänikin.

Nieriäwokki

Taka-Pajulampiset kävivät viikonlopulla. Vietimme perhejuhlia, 157-vuotis syntymäpäiviäni. Lukuun sisältyy oman ikäni lisäksi molempien lasteni ja ainoan vävyni tähänastiset elinvuodet. Lisäksi meillä oli yhdet nimipäivät. Ja me kaikki, myös miniäni, olimme lisäksi ystävänpäiväsankarin roolissa. Kaikki nämä juhlapäivät sattuivat kahden viikon sisälle.
Syöpöttelyä juhlintamme oli pääasiassa.
Lauantain aterian valmisti tyttäreni, Taka-Pajulampiska. Pizzaa ym. Hyvää oli.

Tänään, sunnuntaina, jatkoimme jouhlasyöminkejä kolmistaan. Poikani perheineen lähti eilen alkuillasta kotiin, pienen lapsen ehdoilla kun elävät. Se on oikein.


Sanotaan, että huono ruoka tulee, kun on useampi kokki. Ei pidä perää. Nopean mutta herkullisen sapuskan saimme aikaseksi tällaisista aineista:

Savustettu nieriä
Pussillinen  (arviolta vajaa litra) pakastevihanneksia
Yrttejä pakastimesta: rakuunaa, basilikaa, timjamia, salviaa, rosmariinia, oreganoa
Suolaa
Valkopippuria
Vaaleaa maissisuurustetta
Balsamicokastiketta
Oliiviöljyä
Päälle rukolasalaattia

Pussissa sattui olemaan syksyllä pakastamaani  brokkolia (parsakaalta), sokeriherneitä ja kesäkurpitsaa. Ne laitoimme pannulle, heti oliiviöljyn jälkeen.Valmista balsamicokastiketta roiskaistiin joukkoon.
Vihannekset vettyvät (solurakenne hajoaa) pakastuksessa sen verran, että sakeutimme sapuskaa suurusteella.
Seuraavaksi pannuun pantiiin perattu kala. Sitten suola, perään pippuri, ja yrtit. Viimemainitut silppusin pieniksi, silppua oli parisen ruokalusikallista kaikkineen, sunnilleen saman verran kutakin lajia.
Viimeiseksi rukola (eilisillan tähteet) päälle, hetki haudutusta kannnen alla ja ruoka oli syömistä vaille valmista. Aikaa meni jotain vartin verran.

Wokin maku oli ukonäköä parempi. Oikea järjestys, minun mielestäni. Määrä oli kolmelle syöjälle juuri sopiva.

Hetken sulattelun jälkeen pystyimme juomaan jälkiruokakahvit eilisen juhlakakun kera.