Takkapuita olen höyläillyt sillointällöin verstashuoneessa. Tarkoitus olisi tehdä ihan oikeita askareita, mutta takkapuita niistä usein vain tulee. Ja höylän lastuja, runsaasti. Niistä saa hyviä sytykeannoksia. Leipäpussiin survon, mahdollisimman tiukkaan. Silloin ei sytyke pala ihan yhdesä humauksessa, vaan ehtii sytyttää takan puut.
Ja mukavan leppeän lämmön takka antaaa tuntikausiksi. Vielä vuorukauden kuluttuakin uunin kuve tuntuu lämpimältä omaa kuvetta vasten. Eihän sen lämpö yksin riitä, mutta lisänä on.
Omassa takassani ei ole lasiluukkuja. Tulen ihailu onnistuu siis vai luukkujen auki ollessa. Silloin takka toimii kuitenkin avotakkana, joten iso osa lämmöstä menee harakoille. Siksi ihailen loimua vain rajallisesti.
Saisihan kaupasta lasiluukkuja, mutta niideden asentaminen ei vanhaan takkaan liene ihan ongelmaton. Toiminta saattaisi hunontua nykyisestä. Joten pärjäilen tällä, tämän takan loppuajan. Vastahan tuo on vajaat kuuskymppinen. Ehkä seuraavaan tulisijaan tulee panoramaluukut, sitten kun nykyisen tulipesä on puhki palanut.
Tulen elonkaari on jotenkin tutunomainen.
Se alkaa hyvin hentona lepatuksena, pienenä liekkinä tikussa. Saattaappa joskus sammuakin heti alkuunsa. Eikä sytykäänn aina ensiyrittämällä. Joskus tikut ovat kastuneet, eikä tulen siementäkään saa heräämään.
Alussa tuli kehittyy nopeasti, voimistuu täyteen voimaansa ja palaa pian kirkkaan eloisana, vilkkaan räiskyvänä.
Vähitelleen se tasaantuu, palaa tasaisella liekillä. Jos puita lisää, saa tuli lisäaikaa, uuden elämän.
Loppuaan kohti liekit taittuvat hiljaisen hehkuvaksi hiillokseksi. Liekki on silloin rauhallinen, tasainen, loppua kohti hiljalleen hiipuva.
Ja lopulta tuli sammuu pois.
Mutta ei se silti kokonaan ole hävinnyt, välttämättä. Tulisijasta riippuen lämpö voi säilyä pitkäänkin, ikäänkuin muistona. Hyvässä takassa tai leivinuunissa lämmintä riittää parhaillaan päiviäkin. Köykänen kamina tai nuotio kylmenee hetkessä. Jää vain tuhka jäljelle.
Nuotion tuhkankin kesäinen sade huuhtelee pian, pahimmillaan jää vain arpi maastoon.
Huoneen lämmityksen ohella takassa lämpenee ruokakin. Nyt tein pannarin, lähes suoraan keittokirjan ohjeen mukaan:
2 kananmunaa
8 dl maitoa
2 dl ohrajauhoja
2 dl vehnäjauhoja
1/2 tl suolaa
2 rkl sokeria
Lyhyt loraus ( 2 - 4 rkl) rypsiöljyä
Vispasinin aineet sekaisin, annoin taikinan turvota puolsen tuntia ja kaadoin sen leivinpaperilla vuorattuun vuokaan. Ja vuoka uuniin.
Uunin oikean lämpötilan arvioinminen on mielenkiintoinen tehtävä. Sen oppii vain kokeilemalla. Liian kuumassa paistos palaa pinnalta, sisus jää raa'aksi. Liian kylmässä ei kypsy kunnolla, kuivuu vain.
Nyt odattelin lämmön tasaantumista turhankin pitkään. Paistoaika venähti runsaaseen tuntiin, ennenkuin väri näytti sopivalta. Tikkukokeella sisäosan kypsyyttä voi tarkistaa. Jas raakaa taikinaa tarttuu tikkuun, on paistamista syytä jatkaa.
Keittokirjan ohjeessa paistoaika olisi 30 - 40 min 225 asteessa.
Pannarivuoka on valittu takan koon mukaan. Rinnalla on ruoanlaittorukkaset, eli hitsaajan hansikkaaat. Ne ovat tavallisia uunikinnaita paljon paremmat, pitkävartiset ja kuumankestävät.
Pitkähköstä paistoajasta huolimatta pannarista tuli oikein hyvää Ohrajauho antaa siihen hiukan karvaamman maun kuin pelkkiä vehnäjauhoja käytettäessä tulisi.
Ja päälle omena- (omekura) sosetta. Juomana kahvi.
