Lihan lisäksi muutakin kulki kassan kautta kotiin, tarpeellista, kuten maitoa, leipää. Ja sitten ihan turhuuksien turhuutta?
Entinen työtoverini Kalervo kertoi kerran, kauan sitten, kaamean tositarinan omasta elämästään:.
Pienoisporakoneet olivat tuolloin jotain ihan uutta ja ihmeellistä. Työtoverini oli innokas rakentelija ja nikraaja; kadehdittavan kätevä käsistään.
Hän oli kaupassa hypistellyt poraa käsissään. Vaimonsa oli katsellut tuota aikansa ja sanonut halventavaan sävyyn: "Kai sinun pitää tuollainenkin saada". Kalervo oli tietysti kieltänyt asian jyrkästi ja laittanut poran pikaisesti takaisin hyllyyn.
Tällä kerralla Aatami pysyi lujana. Eeva ei viekoitellut lankeemukseen, päinvastoin. Näinhän meitä miehiä viedään.
Mieliteko oli kuitenkin jäänyt krooniseksi. Myöhemminkään hän ei kehdannut himonsa kohdetta itselleen hankkia.
Tuota traumaa yritimme purkaa useissa terapeuttisissa istunnoissa työn ohessa, maantieteellisesti läheisimmät työtoverit kun olimme. Pelkään pahoin, ettei Kalervo koskaan päässyt täysin yli tuosta menetetyn haaveensa aiheuttamasta pettymyksestä.
Viimeinen yritykseni auttaa työystävääni ja poterotoveriani tarjoutui, kun Kalervo jäi eläkkeelle. Minulla oli läksiäislahjaehdotus valmiina. Mutta perusteluistani huolimatta se ei saanut kannatusta. Jotain arvokkaampaa sen muiden mielestä piti olla. En muista, mitä annoimme.
Olisi pitänyt ostaa oma lahja, ylimääräisenä. En silloin saanut aikaseksi. Tämä saamattomuuteni on painanut mieltäni jo pian parikymmentä vuotta. En ole edes kyennyt puhumaan asiasta kenenkään kanssa. Kuinkahan selviänkään tästä. No, kirjoittaminen helpotti hiukan,ainakin tilapäisesti.
Jauhelihakaupassa oli viikkotarjouksessa pienoisporakoneita. Kalervoa muistellen hypistelin konetta hyllyjen välissä. Yksineläjää kun ei kukaan kieltänyt, laitoin sen ostoskoriin. Tuntui hyvältä, terapeuttiselta.
Viime viikonloppuna tyttäreni, Taka-Pajulampiska, kävi luonani miehensä kera. Lanka-addiktina hän neuloi vierailun aikana nilkuttimet. Kätevästi kävi kudonta.
Samaan aikaan, samassa lähikaupassa, oli tarjouksessa porakoneen lisäksi mm.neulontapuikkoja ja virkkuukoukkuja. Ostin niitäkin, kaiken varalta. Jos vaikka joskus tulee aika pitkäksi. Olisi neuloimia ja virkkaimia valmiina.
Enää ei puutu kuin tuoteidea, ylimääräistä aikaa, lankaa ja neulontataidot. Tekemistä vaille valmis kudelma, mikä se sitten lieneekään.
Kummallinen on ihmismieli. Kaupassa, ostaminen, ja vielä kotona, ostosten hypistely, tuntui hyvältä. Mainonnan, markkinoinnin ja riistäjäkapitalistien metkuja tämä tällainen. Näin meitä kuluttajia viedään.
Ja samalla, turhakkeiden ostaminen on niin väärin. Kestämätöntä kehitystä, luonnon tuhoamista, elämän edellytysten kaventamista, rikos tulevia sukupolvia vastaan. Väittävät viherpipertäjät.
Lähempänä viherpipertäjien aatemaailmaa olen yrittänyt elää. Laihialaisen lähestymistavan mukaisesti: "Älä osta mitään tarpeellista, vain välttämätöntä."
Nyt en onnistunut. Annoin periksi mieliteoilleni ja kulutusvimmalle. En kyennyt voittamaan itseäni. Hävisin itselleni. Kumpi meistä silloin voitti?
