Raparperipiirakka

Tämän reseptin sain ystävältäni. Hän kehui sitä niin, että oli pakko kokeilla.
Kohtuullisen nopea ja siis helppo on tämä valmistaa. Sähkövatkain helpottaa hommaa huomattavasti.

Pohja:
3 kananmunaa
2.5 dl sokeria
4.5 dl vehnjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
100 g sulaa voita tai margariinia
1.5 dl maitoa
5 raparperin vartta

Munat ja sokeri vatkataan vaahdoksi. Kuivat aineet sekoitetaan keskenäänja vatkataan vaahdon sekaan. Samoin sula voi ja maito.
Pohja levitetään leivinpaperoidulle syvälle uunipellille.
Kuorittu ja paloiteltu raparperi ripotellaan taikinan päälle.
Pohjaa paistetaan 200 asteisessa uunissa 5 minuuttia.

Kuorrute:
1 prk (2 dl) kermaviiliä
1 kananmuna
0.5 dl sokeria

Aineet sekoitetaan, ei ravisteta, ja kaadetaan alkulämmitetylle piirakalle. Paistamista jatketaan n. puoli tuntia, kunnes piirakka on kypsä, eli reunat ruskistuvat.

Tältä se näytti syötävänä

Ja maistui syötävän hyvältä. Kehu ei ollut turhaa.

Kesäkurpitsavuoka

Taas ne ovat kasvaneet, kesäkurpitsat. Samoin kävi viime kesänä. Paljon tulee nytkin, enemmän kuin jaksan tai pystyn syömään. Vanhalla ruokalajilla, kesäkurpitsavuoalla aloitin herkuttelun.
Ensimmäinen vuokakokeiluni kurpitsasta aikanaan perustui Kotikokin kurpitsaveneisiin. Siitä reseptini on pikku hiljaa muuttunut, hyvään vaiko pahaan. Ainakin erilaiseksi, joka kerta. Siinä onkin ruuanlaiton yksi viehätys.
Nyt resepti perustui jääkaapin sisältöön, kauppareissuun ja kotipuutarhakävelyyn.

Kaupasta ostin:
Naudan jauhelihaa 400 g
Juustoraastetta 500 g
Jääkaapista löytyi:
Rypsiöljyä jauhelihan paistamiseen ja paistovuoan voiteluun
Soijakastiketta n. 2 rkl
Valkoista balsamikoa n. 2 rkl
Pihalta:
Iso kesäkurpitsa
Pieni parsakaali
n. 10 kpl lehtikaalin lehteä
n. 2 dl sokeriherneen palkoja
Iso nippu ruohosipulia
Isohko nippu oreganoa
Pinempi nippu thaibasilikaa
Samoin pienilehtistä basilikaa
Ja salviaa
Sekä timjamia
Ja lipstikkaa
Persiljaa vähän enemmän (pinnalle koristeeksi ja mausteeksi)
Maustehyllystä otin:
Pippuria myllystä
Merisuolaa toisesta

Kurpitsan kuorin, halkaisin siivuiksi, poistin siemenhötön keskustasta ja paloittelin suunnilleen puollkkaan kananmunan kokoisiksi paloiksi. Heitin palat voidellun uunivuoan pohjalle. Parsa- ja lehtikaalet pesin ja suikaloin, samoin sokeriherneet. nämä kaikki kerroksittain kurpitsojen päälle. Soijakastikkeen ja balsamikon pirskotin kasviksille. Suolaa ja pippuria mylläsin muutamia kierroksia. Yrtit huuhtelin ja silppusin pieneksi mujuksi (tuli yhteensä n. litra) sekoitin niitä kulhossa tasajakoiseksi ja levitin vuokaan kerrokseksi. Seuraavaan kerrokseen tuli pannulla ruskistettu jauheliha. Päällimmäiseksi sitten juustoraaste. Ja vuoka uuniin. Uunitin sitä 225 asteessa runsaan puolituntisen ja ripottelin persiljasilpun pinnalle. Paistos takaisin uuniin vielä vartiksi.
Tämän näköisen annoksen söin. Kyytipokana oli viime syksyistä omena-puolukkamehua.

Olihan se kovastikin syötävää, mutta ei täydellistä. Onneksi jäi vielä varaa kehittää. Mielenkiinto säilyy. Ja toive vielä paremmasta.

Kanttarellipaikka

Ei ole helppoa aloittelijalle, edes sienipaikan löytäminen. Syyskausia, useitakin, samoilin lähimetsissä, en tosin päätoimisesti. En löytänyt kuin yksittäisiä kanttarelleja, noita metsiemme kultakimpaleita. Kunnes viime syksynä sitten sattumalta, niinkuin yleensä tapahtuu, osuin apajalle. Mutta llian myöhään, sesonki oli jo lähes ohi. Vanhaksi, mädänneiksi ja ryppyisiksi olivat useimmat päässeet. Samoin käy joskus parisuhdeasioissa, jos jahkailee liian pitkään.
Tänään kävin muistitestissä: vieläkö löydän sienipaikkani.
Paikan löysin, mutta sieniä en. Yhden vain, sekin pieni.

Elän silti toivossa. Kausi on vast aluillaan, kosteutta on riittänyt, salainen paikkani on varjoisa eikä siis satokaudeltaan aikaisimpia. Jospa niitä löytyisi myöhemmin, sitten syssymmällä.

Mustikkamaito

Mustikat ovat isoja tänä sadekesänä. Lukumäärä ei ole yhtä ennätyksellinen, mutta parempi näin päin. Nopeammin astia täyttyy isoista.
Tein lähtöä puolen päivän aikaan, kun naapurin "poika" pistäytyi. Kertoi valmiiksi katsotusta paikastaan, ja houkutteli mukaan. Turvallisempaa on liikkua louhikossa kaksistaan. Tietysti hyväksyin tarjouksen.
Ämpärilliset saimme. Ja minä käteeni ampiaisen piston. Maapesän päältä poimin rohmulla, siitä eivät tykänneet. Sanotaan, että viisaampi väistyy, mutta nyt oli minun pakko paeta. Onneksi en ole allerginen. Kiusallinen pisto silti on. Käsi nyt on turpeessa. Onneksi ei koko ukko.

Mustikkamaitoon kokeilin steviaa.

Ei se niin makea ole kuin väitetään. Lisäsin vähän sokeria. Koko aineslista on tällainen:
2 dl mustikoita
2 dl maitoa
3 stevian lehteä
3 tl sokeria.
Aineet astiaan ja sauvasekoittajalla soseeksi.

Maku oli onnistunut, kuva ei.

Alkuperäiskansan asuinsijoilla

Tyttäreni Taka-Pajulampiskan kanssa kävimme sukuloimassa vanhalla kotiseudullani. Tapasimme vajaan viikon aikana kymmenkunta sukulais- ja tuttavaperhettä, muutamia useastikin. Joitain heistä en ollut nähnyt pariinkymmeneen vuoteen, tyttäreni ei kaikkia koskaan. Olihan se opettavaista. Aika kuluu ja meissähän se näkyy.
Tyttärelleni reissu opetti ainakin ymmärrystä. Ymmärtää paremmin itseään. Kun on tällaiseen sukuun ja heimoon sattunut syntymään.
Etenkin meille sukulaisille ja murrealueellemme ominainen verkkainen, jahkaileva, jopa pitkästyttävä puheenparsi teki häneen vaikutuksen. Tyttäreni kertoi usein kärsineensä, kun häntä ei malteta kuunnella. Joko hoputetaan asiaan-asiaan-kommenteilla tai siten varastetaan puheenvuoro. Tämä harvasanaisuus on vain yksi monista rasitteista sukuni ja heimoni keskuudessa.

Majapaikaksi saimme vanhan mummolani.

Se on nyt serkkuni vapaa-ajan asuntona. Hän ei ollut paikalla, mutta käyttöluvan häneltä saimme ja avaimet naapurissa asuvalta isältään.
Perjantai-iltana majoituimme, otimme yömyssyt ja menimme nukkumaan. Huoneita olisi riittänyt isommallekin porukalle, mutta eipä meitä pelottanut kaksistaaankaan. Talossa ei liene kummituksia. Eivät ainakaan meitä häirinneet.
Lauantaina tein lounaaksi ison kattilallisen jo pravuurikseni muodostunutta kanamuhennosta eli syyssoppaa.  Avaimen antaja, enoni, ja vaimonsa olivat ruokaseuranamme.

Sitä tuli liian paljon. Koko reissun ajan lämmittelimme ja söimme sitä.
Jälkiruuan teki Taka-Pjulampiska. rappiotadin raparperipiirakkaa. Sekin oli riittoisa annos.

Päällä on n. kolmikertainen määrä raparperia normaalireseptiin nähden. Ja päällisen päällä kaupasta ostettua vaniljakastiketta.


Vanhassa talossa ja sen pihapiirissä on monia muistoja herättäviä paikkoja ja esineitä. Niinkuin esimerkiksi leikkimökki.

Uskoisin jo äitini siinä leikkineen pienenä tytönhupakkona. Nyt hän ei ole enää niin pieni.
Minäkin leikin siinä pikkupoikana. Me pojat ei oltu kuitenkaan kotileikeistä niin kiinostuneita kuin esimerkiksi sisareni. Sukupuolikysymys siis.
Jo silloin, viisikymenluvulla, mökki oli hiukan ränsistyneen oloinen. Eikä aika ole parantanut sen, kuten ei ihmistenkään ulkonäköä. Eipä ole tarpeenkaan. Luonnotonta olisi se. Ajan ja kokemusten kuuluukin näkyä. Maalilla ja pakkelilla voi tietysti ulkokultaisuutta ehostaa, mutta ei se sisintä muuta. Jos vaikkapa pahoja nestevahinkoja pääsee tapahtumaan, niin ennenaikaiseen loppuun se johtaa. Yläpäästä, katosta, kannattaa siis pitää parasta huolta.
Toiseksi tärkein on alapää, maanvaraiset osat. Jos ne tuhoutuvat, on se alamäen alku. Kunnon heikkeneminen vain kiihtyy.
Paitsi ihmisiä, myös ihmissuhteisita vanha rakennus muistuttaa. Jos ei pidä huolta, ne rämettyvät. Vuosikymmenten unohduksen jälkeen ei enää tunnista vanhoja tuttujaan. Mutta niden arvo ja arvokkuus ei silti katoa mihinkään.

Mummolani ohi virtaa pieni joentapainen. Se on kaivettu lapiopelissä joskus suuren laman aikoihin, ennen sotia siis. Siihen aikaan oli tapana tehdä viljelys- ja niittymaita järviä kuivattamalla. Komean ja kohtuukokoisen järven ovat esi-isämme "pilanneet".
No, tämä on tietysti nykyajan mukainen kommentti. Aikanaan on elanto ollut etusijalla. Luontoarvoja kunnioitetaan enemmän nykyisin, yltäkylläisyyden aikana.

Komea on kaarisilta. Tätä ei ohi- ja yliajavat kulkijat huomaakaan. Tielle päin näkyy vain asfalttitie ja soraluiskat.
Tietä levennettiin joskus 60-luvulla, jolloin siltakin sai teräsbetoniset levityslipat reunoilleen. Onneksi vanha kivinen holvikaari kuitenkin säilytettiin. Sitä voi käydä ihailemassa hän, ken sen olemassaolon tietää.


Ensimmäinen palkkatyöpaikkani on vanhan mummolani vieressä. Vanhalla, jo lakkautetulla sahalla olin aluksi kanttikoneen rimapoikana.

Työpisteeni oli tuon aukirevityn seinän kohdalla. Kanttikone ja sen perässä ollut "justeeri", laudan päiden tasaussirkeli, ovat romutettu.
Samat romuraudan ostajat olivat rikkoneet puoli sahrakennustakin. Saharaamin olivat vetäneet "läskeineen" ulos hallista. Siinä ei vanhaa työkulttuuria kunnioitettu ollenkaan. Tehokkuutta oli se, muka. Viiden pennin suutari teki kymmenen pennin vahingon.


Mummolan pihan somistuksena on samaisen sahan vanha höyläkone. Se lienee ollut käytössä jo 30-luvulla, ainakin 50-luvulla. Kesätyöpoikana minäkin olin ottamassa höylättyä lautaa vastaan koneesta. Laudan pituuden mittasin, merkitsin liidulla lautaan ja nostin sen pienoisrautatiavaunulle. Kuorman täytyttyä vaunu työnnettiin miesvoimin varastorakennuksen viereen ja laudat hyllytettiin odottmaan ostajaa.
Silloin oli töitä minun laisilleni koulupojillekin. Automaatio ja suursarjatuotanto ei vielä ollut tehnyt ihmistyötä kannattamatomaksi. Palkkatasokin oli "vahaan hyvään aikaan" ihan toinen kuin nykyisin, myös ostovoimaltaan. Työllistäminen oli siis helpompaa työnantajille.

Hyvä laitos saha on ollut kyläyhteisölle. Työtä ja toimeentuloa on rittänyt monille miehille ja perheille, yrittäjäperheen lisäksi. Aika on vain ajanut tuonkin elämänmuodon ohi. Harmi.


Isäni vanhassa kotitalossa, naapurikylällä, kävimme myös. Mummolaksi en sitä ole osannut mieltää, koska mummoani en koskaan ole nähnyt, en liioin vaariani. Setäni asui tuossa talossa silloin joskus, lapsuusaikanani.  Nyt siellä asuu sekkuni perheineen.
Lauantai-ilta vieräti mukavasti jutustellen ja karaokea lauleskellen. Toinen serkkuni perheineen asuu naapuritaloa. Sieltä oli nuorisoa mukana, tyttäreni pikkuserkkuja siis. Tytöt varsinkin olivat laulajia. Monia ammattiartisteja parempia, minun puolueellisen mielipiteeni mukaan.
Me setämiehetkin hoilasimme muutamia kappaleita, mutta aplodeja emme saaneet. Rehellisyys on arvokas hyve ihmisellä.

Sunnuntaina kävimme tuossa äskenmainitussa naapuritalossa. Siellä Taka-Pajulampiska pääsi verestämään vanhaa harrastustaan.

Hyvin pysyi vielä suomenhepo Ollin selässä, viidentoista vuoden ratsastustauosta huolimatta.
Pikkuserkkunsa, 6 v., sensijaan tippui settiksen kyydistä kahdesti. Ensikommentti oli tyypiilisen suomalainen: "ei sattunut yhtään". Heti tömähdyksen jälkeen. Ellei jo hiukan ennenkin.

Hyvä oli reissu. Paljon muutakin siellä näimme ja koimme. Mutta eihän mikään mukava ole ikuista. Kotiin ajelimme aikanaan. Sieltä tyttäreni jatkoi omaan kotiinsa. Ratsu on hiukan suomenhepoa kiireisempi.

Kuva on palkittu.
Palkki on tuossa rekisterikilven kohdalla, ihan tietosuojasyistä vaaan.

Nuotiorieskaa ja muurinpojalettuja

Kesällä ei viitsi lämmittää uunia.Grillaaminen sensijaan on silloin mukavampaa kuin talvella, hangessa. Siksipä kokeilin rieskan paistamista muurikalla. Hyvin toimii, ainankin tällaisella paksurautaisella yksilöllä. Massiivinen olemus tasaa lämpöä, liekin osumakohta ei liene paljoakaan ympäristön rautaa kuumempi.

Pannun pyyhin paperilla jokseenkin kuivaksi rasvasta. Eiväthän rasva ja vanhan ruuan jämät haittaa paistumisen onnistumista, mausta saattaisi kuitenkin tulla erikoinen. Ensimmäinen rieska voisi maistua enemmän kasslerpihville kuin leivälle. Mikä sekin voisi olla ihan piristävä vivahde. Nyt en kuitenkaan kokeillut.
Kuvassa leipä on juuri käännetty. Molemmin puolin paistaminen ulkoilmaolosuhteissa on helppoa ja varmaan tarpeenkin. Uunin lämpö kun ei kypsytä taikinaa yläpuolelta samoin kuin uunin sisällä, arinalla paistettaessa.

Taikinan seossuhteet ovat kokeilujen tässä vaiheessa muodostuneet suunilleen tällaisiksi:
5 dl rasvatonta, kylmää maitoa
1 tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
1 dl ruisjauhoja
1 dl vehnäjauhoja
1 dl soijajauhoja
Lähes kymmenen dl ohrajauhoja (arvio)

Ohrajauhojen määrää en viitsi mitata. Kaatelen niitä pussista niin paljon, että taikina ei tartu enää kulhon reunaan. Jauhoja saa olla mieluummin vähemmän kuin enemmän. Kovin jäykästä taikinasta tulee kovan sitkeitä leipiä, löysästä pehmeämpiä.
Taikinaa kannattaa turvottaa n. puoli tuntia tai kauemmin ennen kaulimista. Turvotuksessa neste imeytyy jauhoihin syvemmin ja taikinasta tulee tasaisempi, helpommin leipoituva. Samalla se jäykistyy hiukan, joten senkin vuoksi jauhoja saa olla hiukan niukahkosti..
Puolen litran annoksesta saa n. 5 leipää.
Minulla on tapana puristella aihio käsissäni aluksi lumipllon näköiseksi. Jauhotetulla pöydällä kaulin sen sitten ohueksi, noin puoleen senttiin. Ohuempikin siitä saa tulla. Jotta leipä ei tarttuisi kaulimeen, yläpuolellekin kannattaa sipaista jauhoja. Ja niitä kannattaa lisätä kummallekin puolen, jos leipä pyrkii liimautumaan alustaan tai pulikkaan. Lopuksi pistelen leivän haarukalla, ettei leivästä tulisi kohokuorinen paistettaessa.
Vahakangasliina on hyvä alusta, helppo puhdistaa siivousvaiheessa, ei liian liukas mutta taikina ei  silti liimaudu siihen yhtä helposti kuin lakattuun pöydän pintaan.

Paistolämpötila saa olla melkoisen kuuma, asteita en osaa mitata. Mutta jos pannu on punahehkuinen, on se varmasti liian kuuma.
Kokeilen lämmön kädellä. Kun raudasta hehkuu selvästi aistittavaa lämpöä kun  käden vie lähelle sen pintaa, voi paistamisen aloittaa. Paistamisajalla voi leivän kypsyyttä myös säätää. Kun leivän alapinnalle tulee ruskeita laikkuja, sen voi kääntää. Ja toisen puolen rusketuttua rieska on valmis maisteltavaksi.

Kylmän maidon ja sulavan voin kera lämmin, vastapaistettu rieska on parhaimmillaan.


Samalla nuotioimisella paistoin vielä muutaman muurinpohjaletun. Taikina oli perinteinen ohralettutaikina:

5 dl rasvatonta maitoa
2 munaa
1 dl ohrajauhoja
2 dl vehnäjuhoja
1 tl suolaa
1 rkl sokeria
1/4 dl rasvaa (rypsiöljyä)

Aineet sekoitetaan ja taikinan annetaan turvota puoli tuntia tai enemmän.
Voinokare sulatetaan pannulle ja taikinaa kaadetaan ohut kerros. Sitä kannattaa kaataa kierros ylämäen puolelle, koska se valuu koveran pinnan pohjalle. Tasoitellaan tarvittaessa paistinlastalla ja käännetään, kun pohja ruskettuu. Minulla kääntäminen onnistui helpommin osina.

 Hyviä olivat kahvin, Q-hillon (kuningatar- eli mustikka-vadelmahillon) ja vaniljakastikkeen kera.

Pihakukkia

Vaikka olen liian laiska pelkän estetiikan vuoksi raatamaan, hämmästelin, kuinka paljon kukkia pihamaani työntää esiin. Osasyyllinen lähiympäristöni kukitukseen on eksäni, joka harrasti aikanaan enemmän koristekasveja minun keskittyessäni syötävän kasvatukseen. Vielä en ole saanut kaikkea kauneutta tuhottua läheltäni. Mutta aika työskentelee ankeuden puolella. moni istutus on ruohottunut. Mutta toisaalta, luonto levittää kukkivia kasveja ihan itsekseenkin.

Tämä ruusu on siirretty entisen puolisoni lapsuuden kodin pihalta. Jokin ikivanha, yksinkertainen maatiaislajike se lienee. Toinen samaa perua oleva puska kasvaa tämän vieressä, hiukan vaaleamman punainen ja myöhäisempi.

Tämä ruusu lienee tuota ikivanhaakin vanhempi laji. Jokin villiruusu se käsittääkseni on. Se on kasvanut orapihlaja-aidan sisässä niin kauan, kohta 30 v, kuin olen nykyistä torppaani asuttanut. Hyvin se näyttää viihtyvän, pikkuhiljaa levittäytyy pensasaitaa pitkin. Kyllä saa laajeta, hieno on.

Saman pensasaidan vierellä kasvaa mesiangervoa. Ihan varma en ole, miten tämä on paikkansa valinnut. Entistä muijaa epäilen.

Tämän kauniin valkoisen, rehevän ja helppohoitoisen kukan alkuperän luulen tietäväni: Vuohenputki. Sitä on joka paikassa, kitkemisyrityksistä huolimatta. Varsinkin marjapensaat kärsivät kilpailusta tämän kanssa. Ilman ulkopuolista apua viinimarjat tukahtuisivat. Varsinainen maanvaiva siis on vuohenputki.

Tuoksuvadelma kasvaa myös pensasaidan vierellä ja sisällä. Tämän kasvin ex siirsi tilapäisesti nykyiseen paikkaan. Ilman myrkkyjä sitä tuskin saisi enää hävitettyä. Mutta olkoon paikallaan, eipä tuosta juuri haittaakaan ole. Kukkimisaikansa se on ihan näyttävä näköinen. Tuuheakasvuisena kesäisin hyvä näkösuoja.

Kiviaidan päällä kasvaa maksaruohoa. Sitä on istutettu siihen ihan tahallaan. Ensimmäiset tupsut ostettiin puutarhalta parikymmentä vuotta sitten. Hyvin on viihtynyt  tällaisella kuivalla, melko aurinkoisella paikalla.
Aidan takana kasvaa humalaa, joka kurottelee kivikasan yli.

 Tämä akilleija on löytänyt kasvupaikkansa saman kiviaidan päältä. Aidalle laitettiin vähän multaa maksaruohoja varten. Olisikohan mullassa ollut kukan siemen, vai onko lennähtänyt jostakin omia aikojaan. Tietoisesti tätä ei ole tälle paikalle istutettu. Mieleisensä sijan näyttää kasvi valinneen. Hyvä valinta. Saa olla siinä minun puolestani.

Tämä varjolilja on mystinen yksilö. En tiedä, miten se tähän on tullut. Yhtenä kesänä, ruohoa leikatessani, huomasin kummallisen rikkaruohon heinän sisässä. Jätin sen kasvamaan. Tällainen siitä kasvoi. Ja on kasvanut jo vuosia. Ja lisääntynyt.
Yksi varsi on ilmestynyt torppani toiselle puolen, vuorenkilpien väliin. Siemenistä luulen sen saaneen alkunsa tontillani, ehkä lintujen levittämänä.
Hieno kasvi. Näyttäisi, ettei levittäydy ihan vallattomasti. Ei siis liene ihan kaikkein haitallisin vieraslaji.

Lähikuva kukasta. Kelpaa kimalaisellekin.

Jambalaya ja ruohosipulinkukkainen salaatti. Ja kesäteatteri.

Tyttäreni kanssa kävimme kesäteatterissa. Tangomusikaalin musiikki oli  hyvää, näytteleminen ei ihan yltänyt samalle tasolle. Tämähän on luonnollista ja enemmän kuin ymmärrettävää. Esiintyjäkaarti oli musiikin, ei näytteleisen ammattilaisia. Tangokuninkaallisiakin oli kolme.
Tyytyväinen olin kuulemaani. Juuri tällaista painotusta toivoin ja odotin. 

Sunnuntaina Taka-Pajulampiska teki ruokaa vanhalle isälleen. Samalla sitä tuli myös veljelleen, hänen vaimolleen ja tyttärelleen. Nuotiopaikalla tehtiin jambalayaa.
Enhän minäkään ihan kokonaan malttanut pysyä sivussa. On ruuanlaitto niin mukavaa. Ja varsinkin tulen kanssa eltaaminen.

Pojallani on paellapannu, jota lainasimme. Se osoittautui muurikkaa paremmaksi isojen annosten tekoon, koska siinä on korkeat reunat. Mutta ohutpohjaisena se ei ole oman valurautaisen muurinpohjapannuni veroinen. Paksu rauta varastoi paremmin lämpöä, joten tulen voiman kanssa ei tarvitse olla niin tarkkana. Lämpötilan muutos on loivempaa. Siksi, ja parista muustakin syystä, minä keskityin nyt tulen ylläpitoon. Taka-Pajulampiska taitavampana kokkina hämmensi ruokaa.

Salaattiainekset keräilimme pihaltani, kuinkas muuten. Tavallisen lehtisalaatin lisäksi vihreiden lehtien joukossa on rukolasalaattia, pinaattia, lehtikaalta, mangoldia, oreganoa ja rakuunaa sekä ruohosipulin kukkia. Viimemainitut ovat paitsi hauskan värisiä, myös makuisia. Kaikki tosin eivät sipulin mausta pidä, me kaikki läsnäolleet tykkäsimme.
Kukissa on voimakkaimpana sama maku kuin itse ruohosipulissa. Lisäksi siinä on selvä hunajainen vivahde, joka pehmentää kitkeryyttä.
Kukkapohja on todella kitkerän makuinen, sitä ei kannata syödä. Paitsi jos sattuu omaamaan vielä minuakin omituisemmat makumieltymykset.

Tällainen annos näistä tuli. Leipänä on ihan vain kaupan täysjyväleipää.
Santsatakin piti.

Jälkiruuaksi paistoimme perinteisiä muurinpohjalettuja. Päällä kaupasta valmiina ostettua vaniljakastiketta ja  pakastimesta valmiina otettua Q-hilloa.