Alkuperäiskansan asuinsijoilla

Tyttäreni Taka-Pajulampiskan kanssa kävimme sukuloimassa vanhalla kotiseudullani. Tapasimme vajaan viikon aikana kymmenkunta sukulais- ja tuttavaperhettä, muutamia useastikin. Joitain heistä en ollut nähnyt pariinkymmeneen vuoteen, tyttäreni ei kaikkia koskaan. Olihan se opettavaista. Aika kuluu ja meissähän se näkyy.
Tyttärelleni reissu opetti ainakin ymmärrystä. Ymmärtää paremmin itseään. Kun on tällaiseen sukuun ja heimoon sattunut syntymään.
Etenkin meille sukulaisille ja murrealueellemme ominainen verkkainen, jahkaileva, jopa pitkästyttävä puheenparsi teki häneen vaikutuksen. Tyttäreni kertoi usein kärsineensä, kun häntä ei malteta kuunnella. Joko hoputetaan asiaan-asiaan-kommenteilla tai siten varastetaan puheenvuoro. Tämä harvasanaisuus on vain yksi monista rasitteista sukuni ja heimoni keskuudessa.

Majapaikaksi saimme vanhan mummolani.

Se on nyt serkkuni vapaa-ajan asuntona. Hän ei ollut paikalla, mutta käyttöluvan häneltä saimme ja avaimet naapurissa asuvalta isältään.
Perjantai-iltana majoituimme, otimme yömyssyt ja menimme nukkumaan. Huoneita olisi riittänyt isommallekin porukalle, mutta eipä meitä pelottanut kaksistaaankaan. Talossa ei liene kummituksia. Eivät ainakaan meitä häirinneet.
Lauantaina tein lounaaksi ison kattilallisen jo pravuurikseni muodostunutta kanamuhennosta eli syyssoppaa.  Avaimen antaja, enoni, ja vaimonsa olivat ruokaseuranamme.

Sitä tuli liian paljon. Koko reissun ajan lämmittelimme ja söimme sitä.
Jälkiruuan teki Taka-Pjulampiska. rappiotadin raparperipiirakkaa. Sekin oli riittoisa annos.

Päällä on n. kolmikertainen määrä raparperia normaalireseptiin nähden. Ja päällisen päällä kaupasta ostettua vaniljakastiketta.


Vanhassa talossa ja sen pihapiirissä on monia muistoja herättäviä paikkoja ja esineitä. Niinkuin esimerkiksi leikkimökki.

Uskoisin jo äitini siinä leikkineen pienenä tytönhupakkona. Nyt hän ei ole enää niin pieni.
Minäkin leikin siinä pikkupoikana. Me pojat ei oltu kuitenkaan kotileikeistä niin kiinostuneita kuin esimerkiksi sisareni. Sukupuolikysymys siis.
Jo silloin, viisikymenluvulla, mökki oli hiukan ränsistyneen oloinen. Eikä aika ole parantanut sen, kuten ei ihmistenkään ulkonäköä. Eipä ole tarpeenkaan. Luonnotonta olisi se. Ajan ja kokemusten kuuluukin näkyä. Maalilla ja pakkelilla voi tietysti ulkokultaisuutta ehostaa, mutta ei se sisintä muuta. Jos vaikkapa pahoja nestevahinkoja pääsee tapahtumaan, niin ennenaikaiseen loppuun se johtaa. Yläpäästä, katosta, kannattaa siis pitää parasta huolta.
Toiseksi tärkein on alapää, maanvaraiset osat. Jos ne tuhoutuvat, on se alamäen alku. Kunnon heikkeneminen vain kiihtyy.
Paitsi ihmisiä, myös ihmissuhteisita vanha rakennus muistuttaa. Jos ei pidä huolta, ne rämettyvät. Vuosikymmenten unohduksen jälkeen ei enää tunnista vanhoja tuttujaan. Mutta niden arvo ja arvokkuus ei silti katoa mihinkään.

Mummolani ohi virtaa pieni joentapainen. Se on kaivettu lapiopelissä joskus suuren laman aikoihin, ennen sotia siis. Siihen aikaan oli tapana tehdä viljelys- ja niittymaita järviä kuivattamalla. Komean ja kohtuukokoisen järven ovat esi-isämme "pilanneet".
No, tämä on tietysti nykyajan mukainen kommentti. Aikanaan on elanto ollut etusijalla. Luontoarvoja kunnioitetaan enemmän nykyisin, yltäkylläisyyden aikana.

Komea on kaarisilta. Tätä ei ohi- ja yliajavat kulkijat huomaakaan. Tielle päin näkyy vain asfalttitie ja soraluiskat.
Tietä levennettiin joskus 60-luvulla, jolloin siltakin sai teräsbetoniset levityslipat reunoilleen. Onneksi vanha kivinen holvikaari kuitenkin säilytettiin. Sitä voi käydä ihailemassa hän, ken sen olemassaolon tietää.


Ensimmäinen palkkatyöpaikkani on vanhan mummolani vieressä. Vanhalla, jo lakkautetulla sahalla olin aluksi kanttikoneen rimapoikana.

Työpisteeni oli tuon aukirevityn seinän kohdalla. Kanttikone ja sen perässä ollut "justeeri", laudan päiden tasaussirkeli, ovat romutettu.
Samat romuraudan ostajat olivat rikkoneet puoli sahrakennustakin. Saharaamin olivat vetäneet "läskeineen" ulos hallista. Siinä ei vanhaa työkulttuuria kunnioitettu ollenkaan. Tehokkuutta oli se, muka. Viiden pennin suutari teki kymmenen pennin vahingon.


Mummolan pihan somistuksena on samaisen sahan vanha höyläkone. Se lienee ollut käytössä jo 30-luvulla, ainakin 50-luvulla. Kesätyöpoikana minäkin olin ottamassa höylättyä lautaa vastaan koneesta. Laudan pituuden mittasin, merkitsin liidulla lautaan ja nostin sen pienoisrautatiavaunulle. Kuorman täytyttyä vaunu työnnettiin miesvoimin varastorakennuksen viereen ja laudat hyllytettiin odottmaan ostajaa.
Silloin oli töitä minun laisilleni koulupojillekin. Automaatio ja suursarjatuotanto ei vielä ollut tehnyt ihmistyötä kannattamatomaksi. Palkkatasokin oli "vahaan hyvään aikaan" ihan toinen kuin nykyisin, myös ostovoimaltaan. Työllistäminen oli siis helpompaa työnantajille.

Hyvä laitos saha on ollut kyläyhteisölle. Työtä ja toimeentuloa on rittänyt monille miehille ja perheille, yrittäjäperheen lisäksi. Aika on vain ajanut tuonkin elämänmuodon ohi. Harmi.


Isäni vanhassa kotitalossa, naapurikylällä, kävimme myös. Mummolaksi en sitä ole osannut mieltää, koska mummoani en koskaan ole nähnyt, en liioin vaariani. Setäni asui tuossa talossa silloin joskus, lapsuusaikanani.  Nyt siellä asuu sekkuni perheineen.
Lauantai-ilta vieräti mukavasti jutustellen ja karaokea lauleskellen. Toinen serkkuni perheineen asuu naapuritaloa. Sieltä oli nuorisoa mukana, tyttäreni pikkuserkkuja siis. Tytöt varsinkin olivat laulajia. Monia ammattiartisteja parempia, minun puolueellisen mielipiteeni mukaan.
Me setämiehetkin hoilasimme muutamia kappaleita, mutta aplodeja emme saaneet. Rehellisyys on arvokas hyve ihmisellä.

Sunnuntaina kävimme tuossa äskenmainitussa naapuritalossa. Siellä Taka-Pajulampiska pääsi verestämään vanhaa harrastustaan.

Hyvin pysyi vielä suomenhepo Ollin selässä, viidentoista vuoden ratsastustauosta huolimatta.
Pikkuserkkunsa, 6 v., sensijaan tippui settiksen kyydistä kahdesti. Ensikommentti oli tyypiilisen suomalainen: "ei sattunut yhtään". Heti tömähdyksen jälkeen. Ellei jo hiukan ennenkin.

Hyvä oli reissu. Paljon muutakin siellä näimme ja koimme. Mutta eihän mikään mukava ole ikuista. Kotiin ajelimme aikanaan. Sieltä tyttäreni jatkoi omaan kotiinsa. Ratsu on hiukan suomenhepoa kiireisempi.

Kuva on palkittu.
Palkki on tuossa rekisterikilven kohdalla, ihan tietosuojasyistä vaaan.