Marjasmoothie

Iltapalaksi teen usein, keskimäärin lähes joka toinen ilta, jonkinlaisen muunnelman marjasmoothiesta. Tänä iltana tein sen näistä aineista:

Raparperia, n. 1 dl
Punaherukkaa, n. 1 dl
Maustamatonta, rasvatonta jugurttia, n. 1 dl
Rasvatonta maitoa, n. 1 dl
Sokeria, n. 3 rkl
Mysliä, n. 1 dl

Kovin tarkkaan ei kannata mittailla, ei tämä(kään) sapuska ole kovin herkkä menemään pilalle. Syötävää tuppaa tulemaan, ihan käsivarallakin.


Myslin olen lisännyt viimeisenä, muut aineet sekoittanut ennen sitä lasipurkissa sauvasekoittimella. Myslinkin voisin sekoittaa, mutta suutuntuma on enemmän minun mieleeni, kun smoothie on vähän karheampi.

Erilaisia versioita olen tehnyt esim. seuraavilla vaihdokeilla tai lisäyksillä:
Raparperia vain sesonkiaikana, omenaa syksymmällä, tai sitten vain pelkkiä marjoja
Marjoina, mustaherukka, karviainen, mustikka, puolukka, vadelma, tai jokin yhdistelmä
Kuiva-aineena maapähkinä-rusinaseos, talkkuna, soijarouhe, murot, joku muu, näiden yhdistelmä, tai ei mitään.
Syksymmällä, kun sesonki monipuolistuu, käytän juureksia, kuten porkkanaa, naurista. Muitakin pihan antimia aion kokeilla, sokerihernettä, avomaan kurkua, kesäkurpitsaa (?)
Mausteyrteistä sekaan sopii, ainakin useimpiin aineyhdisatelmiin, minttu.  Anista joskus kokeilin, sopii sekin joihinkin sörsseleihin. Itse en kuitenkaan siitä kovin pidä. Kaneli käy hyvin omenasmuutiin. Vaniljajäätelö sopii jugurtin sijaan. Ja mielikuvitus on näissäkin sekotteissa suurin rajoittava tekijä.
Sokeria tietysti pitäisi vähentää, mutta kun makea on niin hyvvee. Keinomakeutusaineita joskus käytän, esim. syklamaattia.

Myös kaupan antimia voisin käyttää enemmän, esim. banaania, kiwiä, persiljaa, ananasta ym. eksoottisia etelän hetelmiä, mutta vähemmän tulee ostetua niitä. Miehenkuva kun on hamsteri, pihalta ja lähimetsistä kertyy kaikenlaista kaappeihin, kellariin pakkaseen, niin niitä yritän tuhota.
Onkohan tuo hamstraus nuukuutta, luonnevika, ominaisuus, sairaus, geenivirhe, perisynti vai mikä lie. Kempä tietäis sen. Vai tarvitseekokaan.


Tällaisen annoksen söin tänä iltana

Raparperia, ihan mahottomasti

 

Sitä vaan pukkaa. Kesä vasta alussa. Pakastinkin pitäisi saada tyhjäksi. Mihinkähän minä joudun.

No, vaikkapa keittopuuhiin.

Aluksi mehua ja hilloa, näistä aineista:

Edes hieman yritän tyhjentää pakkasta, siksi marjat.

1.2 kg (pari litraa, yksi pussillinen) punaisia viinimarjoja

3.5 kg raparperia

n. 2 dl piparmintun lehtiä  (kuohkeana, ei silputtuna)

1 kg kidesokeria

0.2 kg ruokosokeria ( ei ollut enempää kaapissa)

0.2 l tummaa siirappia

0.5 l vettä

Kuorin ja paloittelin raparperin varret. Piparmintun silppusin ihan pieniksi. Se tuli mukaan ihan mielijohteesta, pihalta kun sattui löytymään. Jotain käyttöä siis sillelkin.

Seuraavaksi iso kattila liedelle, marjat, raparperi ja vesi kattilaan. Tuli lähes täyteen, 10 l.

Hämmentelyä, kunnes alkaa kiehua, sitten sokerit sekaan. Harmittelin, kun ruoikosokeria ei ollut enempää, mutta sitten keksin siirapin. Kun makeutettu mössö kiehui taas, lisäsin mintun, viimeisenä, etteivät kaikki eteeriset öljyt ja aromit haihtuisi. Hiljaista keittelyä n. 10 min. Keitos oli tässä vaiheessa huvennut runsaaseen puoleen alkuperäisestä (litroissa, ei kilosissa). Niin paljon oli ilmaa välilöissä.

Siivilöin keitoksesta noin puolet mehuksi, loput jäivät löysähköksi hilloksi, kuumana. Hillohan on kuin Wanhan Ajan moottoriöljy, viskositeetti muuttuu lämpötilan mukaan. Kylmänä se on paljon jäykempää.

Ja tämmöinen oli saalis

 Eipä onnistu minun, hamsterin, pakastimen tyhjennys. Pari litraa marjoja sieltä käytin keitokseen, yli tuplasti tulee pakastettavaa.
Näillä helteillä kellarini on ihan liian lämmin säilöntään. Ja jääkaappini liian pieni.

Keitosten maku ylitti taas odotukseni, jotka eivät olekaan kovin korkeat. Minttu sopii joukkoon ihan hyvin. Aika makeaa siitä tuli, mutta niin miu mau mukkaa pittääki.
Mehuhan tulee juotavaksi, toivottavasti helteet tulevat takaisin. Ja hyvä jano. Hillo sopinee aamupuuron päälle, testaan heti huomenna. Vaalealle leivälle hillo sopii oikein hyvin, testasi jo. Ihan on kuin piirakkaa se, ja maito paras juoma raparperiruokien kanssa. Neutraloi oksaalihappoa, estää sen aiheuttaman luukadon.

Aikaa keittelyyn ja oheistoimiin meni kolmisen tuntia, eli pari litraa tunnissa.
Kotikokin homma on kuin rekkamiehellä, hitto soikoon: kyllä moni saa puuronsa helpommalla.

Mutta ei helppo elämä välttämättä ole antoisinta elämää. Mistä ite kukin tykkää.

Kastelujärjestelmä

Hellettä on ollut ja kuivaa jo toista viikkoa. Mutta ei huolta, kylähullulla on toimiva kastelujärjestelmä kasveilleni. Vanha rengaskaivo ja ämpäreitä.

Kaupungin vesijohto on tuotu asuinalueelleni vasta 60-luvulla. Asukkaiden on pitänyt pärjätä toistakymmenyä vuotta kantovedellä. Jotkut ovat kaivaneet kaivion tontilleen, jotkut hakeneet vetensä tappikelkalla ja vesikärryillä kaupungin vesipostista. Torppani entinen isäntä oli kaivanut kaivion, ja kun kallio tuli vastaan ennen vettä, ammuttanut sille lisää syvyyttä. Kaivon vettä on aikanaan juotu, enää ei uskaltaisi. Muutoksia on muussakin kuin ilmastonmuutos- ja yleisessä saatuneisuusolosuhteissa.

Renkaita kaivossa on kaksi, metrin korkeita. Kallioon on ammuttu saman verran lisää syvyyttä. Nyt vesiraja on kallion rajapinnassa.
Lisää vettä kaivoon tulee aina sateen sattuessa. Kaivon paikka on autotallin seinustalla. Sen katolta sadevesi valuu rännien ja sadevesiviemäriputkien kautta kaivoon, josta ylimääräinen vesi menee hukkaputkella kaupungin hulevesiverkostoon.
Kaivo oli paikallaan ensin, autotallin ja putkisysteemin rakentamiseen on kylähullu syyllinen.

Kaivoämpäri tuli torpan kaupoissa, samoin kuvassa näkyvä kastelukannu, sinkittyjä ja pitkäöikäisiä molemmat. Vuosimallia en tarkkaan tiedä, mutta jostain 50-luvulta, arvaan.
Ämpäri on betonin ryvettämä. Edellinen isäntä on kantanut sillä kuraa. Torppaa on rakennettu 1953, joten ämpäri voi hyvinkin olla jo kuusikymppinen. Ja yhä iskussa, vaikka onkin monta tehtävää ja isäntää palvellut.
Myös ämpärin köysillä on historiaa.
Harmaa naru on tullut kylähullun haltuun viime vuosituhannella. Se on ollut alunperin päänvientiköysi. Ei kuitenkaan mikään hiorttoköysi, vaan on kiertänyt kuivatussylintereiden päitä ja ohjannuto paperiradan päätä pytyltä toiselle.
Ensimmäisen uransa kösiurissa kierrettyään ja siinä täysin palvelleena se päätyi kylähullun matkaan pakkausnaruksi.
Kolmas työ köydellä sitten onkin tämä ämpärin jatkeena toimiminen.
Vihreä köysi on vahvistuksena ja varmistuksena, koska harmaan kestokykyyn en enää täysin luota.  Köysi tuli perheeseeni traagisella, vai olisiko sittenkin romanyttisella tavalla, riippuu näkökulmasta ja arvioijan kyynisyyden asteesta. Se roikkui hääparin kuljetusauton perässä ja kiskoi kenkärajoja, peltipurkkeja yms. asiaaankuuluvaa rojua.
Kylähullulla oli taannoin kohtuullisen kokenut auto, joka pääsi tuohon kunniatehtävään. Poikani kaverin sisko avioitui, ja siihenhän tarvittiin tietysti reksvisiittaa. Vanha Saabini sai tuon tehtävän, poikani toimi schaföörinä. Saab ei enää ole hallussani, luultavasti ja toivottavasti kuitenkin vielä voimissaan. Se pääsi hyvään kotiin, museorekisteristä uusi omistaja puhui.

Tällainen oli Saab. Tulkoon kuva mukaan, vaikka auto ei otsikon aiheseen kuulukaan.

Rusakkoaita

Olen rajotteisesti rasisti.
Jänisroduista syrjin ainakin rusakoita, omalla pihallani. Julistinkin sen rusakkovapaaksi vyöhykkeeksi ja rusakot ei-toivotuiksi eläimiksi kasvimaallani. Aitasin ison osan tontistani.

Ennen aidan pystytystä leikkasin nurmikon, ensimmäisen kerran tänä kesänä. Turhan aikaisin, luonnon monimuotoisuuden kannalta. Liian myöhään, naapurit ja ohikulkijat varmaan tuumivat.
Ajankohta sopi itsekkäästi ottaen juuri nyt minulle. Sattui olemaan sopivasti aikaa, ja mikä tärkeintä, juuri ja juuri riittävästi intoa. Nurmikon leikkaus aidan alta on lisäksi helpompaa ennen sen pystytystä.
Rusakot käyvät aina vain kesymmiksi, röyhkeämmiksi, runsaslukuisemmiksi ja, niin näyttäisi, myös suuremmiksi. Tulevat pihaan ja syövät kaikkea ja sen lisäksi mitä vain suun eteen sattuu. Yöllä ja päivällä, myös välivuorokaudenaikoina.
Aita on ihan vain kotitekoisista elementeistä kassattu, niitä asettelin  jonoon. Aidan pystyrimat ovat vähän irti maasta, että sympaattiset siilit mahtuvat juoksemasan niiden ali, mutta rako on sen verran ahdas, että kömpelö rusakko ei siitä mahdu.
Nyt, kun kasvimaalla on jo jotain rusakoille kelpaavaa kasvia, niin se kyllä niille kelpaa. Eihän se sovi, että jänikset syövät minun pöydästäni. Asianhan pitäisi olla juuri päinvastoin; minä söisin jäniksiä pöydässäni.
Mutta kun ei se mene niinkään. En luota city-rusakoihin ollenkaan. Ymmärtävätköhän ne syödä kaupunkioloissa vain ja pelkästään puhdasta ravintoa. Saattavat pistellä poskipusseihinsa mitälie ihmisten jätteitä. Ja marinoivat itsensä kaikenmaailman myrkyillä. Meidän ihmisten kiusaksi, tekevät itsestään ihmisravinnoksi kelpaamattomia, ehkä. Ilkeitä otuksia.
On jänisjahdittomuudelleni toinenkin syy, mutta kianouteni estää minua paljastamasta hellämielisyyttäni.

Onkohan avomaan kurkku tavallista kiireisempi tänä suvena. Kukkii, ja joitakin poikasiakin on jo.
Kurkun juurella näkyy vielä yksi syy ruohonleikkausvimmalleni; kate. Ruohosilppua levitin kurkun, kurpitsan ja muidenkin kasvien juurille. Kate estää rikkaruohojen invaasiota, vähentää haihduntaa ja lannoittaa hyötykasvia. Viljeltävä kasvi saa olla kattamisaikana sen verran iso, ettei se tukehdu ruohosilpun alle. Kokisi rikkaruohon kovan kohtalon.

Ei mene kaikki kylähullun puutarhassa kuin Strömsössä.
Sokeriherne ei onnistunut tänäkään kesänä. Viime suvena oli sama harmi. Vain muutama taimi on ilmestynyt mullan alta.
Ovatkohan luonnonvoimat minua vastaan. Epäilen luonnon ilmavoimia. Variksia, harakoita ja varsinkin räkättejä. Etteivät vain söisi siemeniäni. Matoja etsiessään ehkä erehtyvät pitämään maasta esiin puskevaa taimea madoksi, ja syövät sen, herneenalkuni. Tai sitten eivät erehdy, vaan syövät herneitä ihan varsin tahallaan. Ensi keväänä pitää hernepenkkikin harsottaa. Nyt en saamattomuuttani levittänyt harsoja kuin porkkanalle, lantulle, punajuurelle...

Ei ole maanviljelys helppoa, mutta onpahan kuitenkin epävarmaa. Jos eivät tuholaiset vie satoa, niin vielä uhkaa kuivuus, halla, monsuunisateet, pyörremyrskyt, zunamit, maanjäristykset.... Onnen kauppaa on se. Mutta kylähullulla onneksi vain harrastus, ei elinkeino.
Yhtenäkään kesänä eivät kaikki kasvilajit ole minulla onnistuneet täydellisesti, mutta eipä ole tullut kaikista lajeista täyttä tuhoakaan. Ja mikä parasta, puutarhanhoidon vaikutus mielenterveyteen on positiivinen. Niinkuin kaikkien muidenkin mieluisien puuhien ja harrastuksien.

Syyssoppaa suvulle

Taka-Pajulampisten kanssa kävimme eilen iltasella poikani ja vaimonsa luona, kutsuttuina, savukalalla. Hyvää olivat kirjolohesta loihtineet. Lisäkkeet olivat myös maistuvaisia; paistettuja kasviksia ja vihreää salaattia. Yllätyksekseni valkoviinikin voi olla hyvää. Jotain australialaista, makeahkoa, en muista nimeä. Täytynee miniältä kysyä, että osaan itsellenikin joskus ostaa.

Oikein yökylässä Takapajulampiset olivat.
Aamupalaksi söimme sitä eilistä:

 Rieskaa ja muuta leipää, lähiruokaa sekin (lähikaupasta ostettua). Ruohosipulia, salaattia ja pinaattia keräilimme pihalta. Väliaamupalaksi oli raparperipiirakkaa vaniljakastikkeella ja päätteeksi aamukahvikonsertti. Tyttäreni on aloittanut uuden harrastuksen, arvaatteko mikä on soitin.


Aamupalan jälkeen seuraavana ruokailuna on vuorossa lounas Eiliset isäntämme kutsuimme einehtimään samaa murkinaa kanssamme.
Päivän pääateriaksi valmistimme syyssoppaa.
Juureksia tuli pakastettua viime syksynä runsaanpuoleisesti, joten niitä tuhosimme. Suoraan tunkiolle niitä ei sovi heittää, olisi ihan hullun hommaa.
Kummasti pyrkii keitos kylähullulla usein kasvamaan aiottua isommaksi, niin nytkin. Soppaa tuli tuo iso kattila yli puolilleen. Onkohan se suuruudenhulluutta.
Ihan kaikkea emme viisistään viitsineet kerralla syödä.

Lounaan jälkeen sitten kahvittelimme, taas raparperipiirakkaa. Lisäksi oli tarjolla lähikaupan keksejä, mutta kohteliaat vieraani uhrautuivat ottamaan vain piirakkaa. Liikuttavaa.

Kaikella on aikansa ja määränsä, niin tämän viikonlopun vierailuillakin. Mukaansa pitkämatkalaiset saivat osan taustalla näkyvistä esikasvatteista. Aikovat istuttaa niitä jonnekin Taka-Pajulammen takapihalle. Ja pataan sanoivat niiden sitten lopulta päätyvän.

Raparperipiirakka

Taka-Pajulampiset

Tyttäreni miehensä kera, eli Takapajulampiset kävivät eilen sukuloimassa. Jotain tarjottavaa vieraille kuuluu varata, kylähullukin tajuaa sen verran käytöstavoista. Proteiinirieskaa ja raparperipiirakkaa leivoin. Tämän näköisiä niistä tuli:

Rieskan resepti on toisaalla tässä blogissa. Nyt niitä tuli 6 kpl, sähköuunissa paistettuja. Maitoa oli 7 dl, joten yksi rieska desistä pitää likimain paikkansa, edelleen.

Raparperipiirakka on ennen kokeilematon. Hullun rohkeasti tein sitä isohkon annoksen, kun kerran pääsin aloittamaan ryhtymisen vaikeuden korkean kynnyksen yli.
Kylähullu tykkää nisusta. Oikeastaan olen ihan pullisti. Siksi piirakan pohja perustuu pullataikinaan, hiukan muunneltuun tosin. Koska suvussa on lievää laktoosivaivaa, olen pullataikinan yleensäkin tehnyt maidon sijasta veteen. Soija antaa tällaisille leivonnaisille maitomaisuutta ja muutenkin mukavan vivahteen. Koko resepti, näille kolmelle paksupohjaiselle piirakalle on tällainen:

1 litra vettä
2 kananmunaa
2 pussia kuivahiivaa
5 dl sokeria
1 tl suolaa
1 dl soijajauhoja
1 dl ruisjauhoja
1 dl ohrajauhoja
1 dl talkkunajauhoja
n. 2 kg vehnäjauhoja
1 ... 2 dl rypsiöljyä

Täytteeksi
n. 2 l kuorittuja, pätkittyjä raparperin varsia
2 dl ruokosokeria
n. 3 rkl perunajauhoja

Taikina sekoitellaan ja alustetaan kuten pullataikina yleensäkin, eli
Vesi lämmitetään selvästi kättä lämpimämmäksi. Kuivahiivalle otin puoli juomalasillista vettä lasiin, sinne hiiva ja teelusikallinen sokeria, sekoitin. Hiiva herää sokerisessa, lämpimässä nesteessä nopeasti, ja lisäksi näen, onko hiiva elävää. Kun seos pyrkii yli reunojen, niin sitten vain taikinan sekaan.
Veden sekaan rikoin ensin munat. Jos sattuu mätämuna sekaan, ei se pilluuta koko taikinaa.
Seuraavaksi joukkoon muut kuiva-aineet, vehnäjauhot viimeisenä. Kun taikina irtoaa kulhon reunoista, on jauhoja riittävästi. Viimeisenä vaivataan rypsiöljy sekaan.

Kylähullu tekee tämänkin homman vaikeasti, eli käsin vaivaten. Koneellakin sen tietenkin voisi tehdä, mutta tämänkokoisen taikinan vaivaukseen tarvitaan isohko kone, ehkä betonimylly.

Kun taikina on kohonnut kaksinkertaiseksi, se kaulitaan levyiksi ja levyt leivinpaperin päälle, jonka alla on paistovuoka tai -pelti.

Rapartperit ehätti Takapajulampiska, joka tuli tuossa vaiheessa vanhaan kotiinsa, levittämään piiraille, ruokosokerin ripotteli seuraavana ja siivilöi vielä perunajauhot turhan mehuisuuden estämiseksi. Paistettaessa raparperi mehustuu sen verran, että syöminen menee helposti sotkuiseksi iman jäykistettä.
Samaan aikaan samassa keittiössä, kylähullu aloitti rieskan paistamisen.

Raparperia tässä ohjeessa on reiluhkosti, koska piha työntää sitä juuri nyt enemmän kuin ehdin käyttämään. Mihinkökähän kaikkeen muuhun hyvään tarpeeseen sitä voisi käyttää, ehkä viiniksi... Voisikohan.
Normaali nisutaikina toimisi piirakan pohjana myös mainiosti, mutta vaihteeksi tuo maustaminen muilla jauhoilla toimi oikein hyvin (ruots. överbra). Sen verran hyvä piirakasta tuli, että enpä pelkkään vehnäjauhoon taikinassa enää pitäydy. Nyt tekisi mieli väittää, että ei koskaan. Koskaanhan ei saisi sanoa "ei koskaan". Saakohan sen kirjoittaa; luulenpa että joku kyllin hullu ainakin saa...

Kuvan leivonnaisista on pari rieskaa ja piirakan maistiaiset jo kadonneet. Eivät kuitenkaan menneet hukkaan, vaan kulinaarisiin nautintoihin.

Omenapuu kukkii, ja raparperi kasvaa

Alkukesä on hienoa aikaa. Luonto kukoistaa, lakastumisen aika on jossain kaukaisessa tulevaisuudessa eivätkä hyttyset juurikaan haittaa ulkoilmaelämää.

Ja omena kukkii.

Samoin kullero. Ihan on omia aikojaan etsinyt kasvupaikkansa. Hyvä valinta, minun mielestäni.
Taustalla, seinustalla kukkii myös mesimarja. Marjoja ei valitettavasti kehity, samaa sukupuolta kasvustoni lienee. Mistä lienee sekin alunperin tuohon lennähtänyt.

Kulleron kasvupaikka on tässä, leikkimökin edessä.


Raparperi kasvaa kohisten. Kohta ihan pääsemättömissä olen sen kanssa. Piirakkaa, kiisseliä...
Eihän vaan taas tarvinne pyytää naapureita avuksi, että käytetyksi tulisi.
Etualalla sinnittelee kurkun taimia, kasvunsa alkutaipaleella tosin. Kohta kukkivat nekin...