Jänisroduista syrjin ainakin rusakoita, omalla pihallani. Julistinkin sen rusakkovapaaksi vyöhykkeeksi ja rusakot ei-toivotuiksi eläimiksi kasvimaallani. Aitasin ison osan tontistani.
Ennen aidan pystytystä leikkasin nurmikon, ensimmäisen kerran tänä kesänä. Turhan aikaisin, luonnon monimuotoisuuden kannalta. Liian myöhään, naapurit ja ohikulkijat varmaan tuumivat.
Ajankohta sopi itsekkäästi ottaen juuri nyt minulle. Sattui olemaan sopivasti aikaa, ja mikä tärkeintä, juuri ja juuri riittävästi intoa. Nurmikon leikkaus aidan alta on lisäksi helpompaa ennen sen pystytystä.
Rusakot käyvät aina vain kesymmiksi, röyhkeämmiksi, runsaslukuisemmiksi ja, niin näyttäisi, myös suuremmiksi. Tulevat pihaan ja syövät kaikkea ja sen lisäksi mitä vain suun eteen sattuu. Yöllä ja päivällä, myös välivuorokaudenaikoina.
Aita on ihan vain kotitekoisista elementeistä kassattu, niitä asettelin jonoon. Aidan pystyrimat ovat vähän irti maasta, että sympaattiset siilit mahtuvat juoksemasan niiden ali, mutta rako on sen verran ahdas, että kömpelö rusakko ei siitä mahdu.
Nyt, kun kasvimaalla on jo jotain rusakoille kelpaavaa kasvia, niin se kyllä niille kelpaa. Eihän se sovi, että jänikset syövät minun pöydästäni. Asianhan pitäisi olla juuri päinvastoin; minä söisin jäniksiä pöydässäni.
Mutta kun ei se mene niinkään. En luota city-rusakoihin ollenkaan. Ymmärtävätköhän ne syödä kaupunkioloissa vain ja pelkästään puhdasta ravintoa. Saattavat pistellä poskipusseihinsa mitälie ihmisten jätteitä. Ja marinoivat itsensä kaikenmaailman myrkyillä. Meidän ihmisten kiusaksi, tekevät itsestään ihmisravinnoksi kelpaamattomia, ehkä. Ilkeitä otuksia.
On jänisjahdittomuudelleni toinenkin syy, mutta kianouteni estää minua paljastamasta hellämielisyyttäni.
Onkohan avomaan kurkku tavallista kiireisempi tänä suvena. Kukkii, ja joitakin poikasiakin on jo.
Kurkun juurella näkyy vielä yksi syy ruohonleikkausvimmalleni; kate. Ruohosilppua levitin kurkun, kurpitsan ja muidenkin kasvien juurille. Kate estää rikkaruohojen invaasiota, vähentää haihduntaa ja lannoittaa hyötykasvia. Viljeltävä kasvi saa olla kattamisaikana sen verran iso, ettei se tukehdu ruohosilpun alle. Kokisi rikkaruohon kovan kohtalon.
Ei mene kaikki kylähullun puutarhassa kuin Strömsössä.
Sokeriherne ei onnistunut tänäkään kesänä. Viime suvena oli sama harmi. Vain muutama taimi on ilmestynyt mullan alta.
Ovatkohan luonnonvoimat minua vastaan. Epäilen luonnon ilmavoimia. Variksia, harakoita ja varsinkin räkättejä. Etteivät vain söisi siemeniäni. Matoja etsiessään ehkä erehtyvät pitämään maasta esiin puskevaa taimea madoksi, ja syövät sen, herneenalkuni. Tai sitten eivät erehdy, vaan syövät herneitä ihan varsin tahallaan. Ensi keväänä pitää hernepenkkikin harsottaa. Nyt en saamattomuuttani levittänyt harsoja kuin porkkanalle, lantulle, punajuurelle...
Ei ole maanviljelys helppoa, mutta onpahan kuitenkin epävarmaa. Jos eivät tuholaiset vie satoa, niin vielä uhkaa kuivuus, halla, monsuunisateet, pyörremyrskyt, zunamit, maanjäristykset.... Onnen kauppaa on se. Mutta kylähullulla onneksi vain harrastus, ei elinkeino.
Yhtenäkään kesänä eivät kaikki kasvilajit ole minulla onnistuneet täydellisesti, mutta eipä ole tullut kaikista lajeista täyttä tuhoakaan. Ja mikä parasta, puutarhanhoidon vaikutus mielenterveyteen on positiivinen. Niinkuin kaikkien muidenkin mieluisien puuhien ja harrastuksien.
