Ulkomaalaisomisteisessa lähikaupassa on joskus sellaisia tuotteita päivätarjouksessa, joita luulen tarvitsevani - sitten joskus. Mainosilmoittelussa annetaan ymmärtää,että ne ovat tarjouksessa vain tämän kerran, rajoitettu erä. Ei riitä kaikille.
On riistäjäkapitalistiperkele ovela. Ottaa proletaarin vähät rahat viekkaudella, niin etten sitä itse huomaakaan ennenkuin on myöhäistä - jos sittenkään.Tilalle saan sitten roinaa perikunnan riesaksi. Hehän joutuvat viime kädessä siivoamaan jäämistöni, kun en itse raaski heittää mitään kaatopaikalle tai edes tunkiolle.
Nyt ostin tällaista:
Siinähän on nappikuulokkeet ja taskuun mahtuva koko. Toimii AA-paristoilla. Voi käyttää myös ladattavia akkuja.
Minulla on lähes samanlainen ennestään. Kymmenisen vuotta vanha, vähän isompi, väsähtänyt, . Jostain syystä radioiden kuuluvuus heikkenee niiden ikääntyessä. Kanavat sekoittuvat, viereiset kanavat kuuluvat läpi. Ja muutakin häiriötä tulee mukaan. Johtunee hapettumisesta? Liitosjuotoksissa ja komponenteissa? Mutta olisihan se vanha vastaanotin minulle vielä välttänyt. En kuitenkaan henno heittää sitä menemään. Kaiken varalta on hyvä olla jemmassa.
No, tämän uuden nyt pitäisi olla parempilaatuinen? Kunhan kokeilen ensin.
Ja kampiveivattava ledivalo. Sopivasti oli tarjolla, valoisan kesän kynnyksellä.
Kotona vasta huomasin, että sitä ei voi purkaa tai huoltaa. Tai purkaa kyllä voi, koota sitten ei. Kertakäyttökrääsää siis. Ledilamppuja tai sisäänrakennettua akkua ei voi vaihtaa.
Kätevänä pidin sitä ostoshetkellä. On valoa aina käsillä, ei tarvitse patterin vaihtoa eikä myöskään muistaa ladata akkuja. Muutama kammen kierto vain.
Ans kattoo ensi syksynä. Kumminkin on akku hyytynyt varaamattomaan tilaan.
Minäkö kyynikko?
Ostelin minä muutakin, pääasiassa edellämainitun kaupan vieressä sijaitsevasta osuustoiminnallisesta kauppaliikkkeestä:
Niin takapainoinen lastista tuli, että ylämäissä pyrki pyörä keulimaan.
Onhan se hyvä, että minunkin taloudessa ainakin jokin keuluu - edes joskus.
Lapsuusmuisto tuli takapyörällä ajosta mieleeni.
Isälläni oli silloin kuorma-auto, enollani raamisaha. Ja metsäkulman miehellä rakennushanke. Sinne siis tarvittiin lautaa ja lankkua, pitkää ja vähän pätkempääkin. Paljon, ylikuormaksi asti.
Pääsin mukaan ookaamaan. Se oli pikkupojan kyltymätön toive. Pääsin isän mukaan. Raatajasukupolven isät kun olivat työn syrjässä kinni aina kun sitä vähänkin oli tarjolla. Ei heillä ollut aikaa leikkiä lasten kanssa. Eikä se ollut silloin tapanakaan. Ei ollut ollut edellisilläkään sukupolvilla.
Ja olihan sitä työtä silloin, jälleenrakennusaikaan. Sen aikaisilla alkeellisilla käsityökaluilla ei valmista tullut hetikään nykytahtiin.
Näin jälkeenpäin muistellen, ei silloin aikuisikäisillä ollut ongelmaa vapaa-ajan vietosta. Sitä kun ei ollut. Ja jos oli, silloin nukuttiin.
Niin paljon takapainoinen oli sekin Gatz-merkkisen kuormurin puutavaralasti, että kärrypolun ylämäessä keula nousi korkealle ylös. Ja jäi sinne. Ei tippunut alas, vaikka isä pysäytti auton. Minua pelotti.
Ja autostahan tuli ohjauskelvoton etupyrät ilmassa. Onneksi huonolla tiellä ei ollut vauhtia, varmaan kävellen olisi reipas mies meidät ohittanut, joten ei siinä vaaraa ollut. Silloi en sitä ymmärtänyt. Minua pelotti.
Isä hyppäsi alas kuskin ovesta, rakentajasetä vänkärin puolelta. Mutta minä en uskaltanut. Isä nosti (tai siis laski) minut maahan. Olisinko ollut silloin jotain viis v.
Selvittiin siitä pahasta jamasta pienellä ylimääräisellä käsityöllä. Isäni ja asiakassetämies siirtelivät osan puutavarasta etupäähän päin, osan ohjaamon katon yläpuolelle. Niin korkea tuo kuorma oli. Ja sitten se vieras setä nosti pisimpien lankkujen päästä "peräsuoli pitkällä ja välilevyt litassa". Hän kippasi autona kuin keinulautaa. Etupyörät ottivat aina välistä maahan sen verran, että suunta säilyi. Ja pystyihän lankun hännästäkin ohjaamaan. Vastamäestä selvittiin.
Johtuneeko traumaattisesta kokemukseta, että tämäkin muisto tuli mieleeni vuosikymmenien, kohtapian vusisatojen, takaa.
Vai olisiko tämä dementiaa. Sehän tuo vanhoja, muistista jo kadonneeksi luultuja tapahtumia mieleen.
Jos kyse on jälkimmäisestä, niin kehitystähän sekin on.
