Höyliä

Vanhaa dekkeriäni yritin säätää mieleisekseni, varmaan viikon, useita tunteja, en edes kehtaa kertoa kuinka kauan. En saanut siitä tarkkaa työkalua. Se on jo vanha ja repsahtanut.
Ymmärtääkseni höylän kutterin pitäisi leikata puuta tarkkaan takaosan kiinteän tason tasalta. Teräpari pitäisi siis säätää tarkkaan samaan tasoon tämän tukitason kanssa. Etupään tason, jolla säädetään lastunpaksuus, pitäisi liikkua ylös-alas suunnassa, mutta tasojen pitäisi säilyä samansuuntaisina - korkeus vain säätyy.
Mutta kun ei pysynyt. Ei pystynyt höyläämällä saamaan suoraa tasopintaa tällä höylällä. Hermostuin ja ostin uuden konehöylän, vanha saa jäädä ruohintatyökaluksi.

Uudempi on oikealla, vanha vasemmalla.

Vaan eipä ollut uusikaan ihan priimasäädöissä Pitäisi sitäkin hiukan hienosäätää, jos malttaisin. Nyt en malttanut. Hiukan tulee tuotteesta kupera, eli teriä pitäisi siirtää vähän ottavampaan suuntaan.
Nyt saa kelvata tällaisena. Käsityönhän pitääkin olla vähän vinksallaan - käsintehdyn näköinen. Vai miten se kettu sanoikaan pihlajanmarjoista.
Selittelyä, jo ennakkoon.


Vanha käsihöylä on kyllä tarkempi viimeistelytyössä.

Sillä saa aikaseksi vaikkapa sätkäpaperin ohuita lastuja, ja haluamastaan kohdasta. Tuntuma on hyvä. Johtunee siitäkin, että olen tähän tottunut, tätä enemmän käyttänyt. Jo kansankouluikäisestä asti.

Vatupassilla tarkistan liimapuulevyn suoruuden. Höyläpenkin kannen olen höylännyt kohtuullisen lähelle tasomaista. Sitä vasten voin tarkistaa, etten tee propelia. Jos en sellaista satu haluamaan ja tarkoittamaan.

Oikein oksaisen ja visaisen puun työstössä käsihöylällä en saa oikein siistiä pintaa. Väkistenkin se repii pinnan rosoiseksi. Niin teräväksi en "viitsi" terää teroittaa. Eikä se niin terävänä pysykään kuin hetken.


Olisikohan puutyöaskarteluun helpompia nopeampia ja tuottavampia työtapoja?
Vastaus on positiivinen. Kyllä olisi.
Voisin ostaa valmiita liimapuulevyjä ja määrämittaista höylälautaa. Tai ihan valmiita puuesineitä, valmiiksi lakattuina tai maalattuina ja kasattuina.
Työkaluni voisivat myös olla tehokkaampia: oiko-tasohöylää, vannesahaa...

Mutta eihän se ole sama asia. Tyydystä saan, jos onnistun tekemään homman vaikeasti. Kosulttikielellä haasteellisesti. Ja jos en onnistu, saan takkapuita. Ja oikein asiallista kokemusta.
Tekeminen on mukavaa. Valmis esine sivutuote.

Vähän kuin purjehtijoilla kuuluu olevan. Olet perillä, kun olet veneessä. Määränpäällä ei niin väliä.

Sian ulkofilepihvi, sienikastike ja muusimuunnos

Ihminen kaipaa auktoriteetteja. Kaikkea ei voi itse tietää eikä ottaa alusta pitäen selvää. Silloin auktoriteetti auttaa. Joillain ylin auktoriteetti on yliluonnollinen hahmo. Minulla niitä on useita.
Ruuanlaittoasioissa auktoriteettien ykkönen on Kolmonen.

Pihvinpaiston perustietoa hain Hänen sivuiltaan. Taas oli oppi hyvääkin parempaa.

Hamsteri, minä!
Pakkasessa on vielä vaikka mitä viime syksyltä. Niinkuin sieniä, yrttejä, ymssejä. Perunaakin on kellarissa, vaikka piti sitä viime kesänä kasvattamani vain maalta syötävään tarpeeseen. Tuli vähän enemmän. Eikä pieni perhe mahottomia saa syödyksi. Kiireesti pitäisi niitä pois käyttää ennen uutta satoa. Siksi tein tällaisen aterian.
Ja hengenpitimiksi. Vaikka olisi pakastimessa valmiitakin annoksia ollut. Jääkööt ne pahan kiirepäivän varalle. Nyt söin näitä, ja pakastin loput. 6 annosta näistä tarpeista tuli

Muusi:
5  isohkoa perunaa
2 isoa porkkanaa
1 iso sipuli
Keitinvesi ja suolaa
2 rkl voita
2 dl kevytmaitoa
2 rkl timjamisilppua pakastimesta
1 rkl basilikasilppua pakastimesta
4 rkl persiljasilppua pakastimesta

Perunamuusiin sotkin harvemmin käytettyjä aineita, siksi sille piti hiukan poikkeava nimi keksiä.
Kuoritut, lohkotut porkkanat laitoin ensin suolattuun keitinveteen kypsymään, koska ne pehmenevät perunoita hitaammin. N. 5 min myöhemmin lisäsin kuorititut, lohkotut perunat. Kun kaikki me olimme ihan pehmeitä, valutin veden kattilasta ja muusasin kasvit perunanuijalla. Sauvasekoitin olisi toinen työväline, mutta koska se hienontaa perunoiota helposti liikaa - pussimuusin makuiseksi liisteriksi - se on huonompi vaihtoehto.
Sitten ihan hienoksi hakattu sipuli sekaan, samoin kuin muutkin aineet. Kiehautus, virta pois levyltä ja kattila sai jäädä levylle muhimaan.

Sienikastike:
2 dl haaparuoskua

2 dl vaaleaorakasta
1 keskikokoinen sipuli
1 rkl vaaleaa suurustetta
2 dl kookosmaitoa
2 dl ruokakermaa
1 rkl voita
1 lyhyt loraus oliiviöljyä
1/2 tl suolaa (arvio)
1/2 tl  mustapippuria (myllystä tämäkin, siis arvio)
1 rkl rakuunasilppua pakastimesta
2 rkl timjamisilppua pakastimesta

Sienet ryöppäsin syksyllä ennen pakastusta, joten ne olivat esivalmisteita. Aloitinkin siksi sipulisilpun kuullotuksella voi-öljyseoksessa. Sitten sienet pannulle ja hetki kiehutusta. Seuraavaksi suuruste, ruokakerma ja kookosmaito. Sitten suola, pippuri ja lopuksi yrtit. Ja virta pois levyltä, hetki hämmentelyä ja kannen alle muhimaan, odotellessa pihvien paistumista.

Pihvit:
6 kpl porsaan ulkofilepihvejä
Voita
Oliiviöljyä
Suolaa
Mustapippuria

Painelin pihvit leveämmiksi kämmenellä (laiskuuttani, en niin hienosti kuin Kokki Kolmonen neuvoo). Mylläsin pari kierrosta pippuria pinnalle, voita ja öljyä kuumalle (ei  kuitenkaan tuliselle, oli 3-asennossa 6-pykäläisellä asteikolla) ja puolet pihveistä pannulle pippuroitu puoli alaspäin. 3 minuuttia paistamista, pippuria yläpuolelle ja pihvin kääntö. Taas 3 minuuttia ja loppuvaiheessa suolaa puoli kierrosta kullekin pihville loppuvaiheessa. Ja sitten sama toiselle kolmen pihvin satsille.

Sitten kasasin annoksen lautaselle ja söin sen suuhuni. Hyvin maistui.

Romahdus

Nyt se sitten tapahtui. Pitkään olen sitä pelännyt. Ennaltaehkäisytoimetkin olin jo miettinyt. Mutta en taas saanut aikaseksi.
Lasitavarahyllyn muovinappulakannakkeet pettivät. Puolet säilykepurkkivarannostani tippui lattialle. Ja niistä puolet sirpaleiksi.

 Jos tapahtumasta jotain myönteistä väkisin yritän etsiä, niin jäihän perikunnalle vähän vähemmän tarpeetonta roinaa hävitettäväksi. Sitten joskus, jos kuolen.
Ja tulihan edes hiukan siivottua.  Ämpärillinen.

Romahduksen ehkäisytoimena minun piti ruuvata hyllynkannakkeiksi puulistat, hengettömien muovinappuloiden sijaan. Ja viedä osa tyhjistä purkeista kellarivarastoon odottamaan syksyn säilöntäkautta.  Vähentää siten hyllyn ylikuormaa.

Mitä teinkään nyt: etsin samanlaiset muovinappulat katkenneiden tilalle, hylly paikalleen ja ehjänä säilyneet purkit hyllylle.
Siitä yli, missä aitaa ei ole ollenkaan. Tällainen minä olen. Tuskin muuksi muutun.

Koulutusta

Kurkut, kurpitsat ja tomaatit ovat kasvaneet jo sen verran, että kaipaavat väljemmän tilan juurilleen. Idätysruukkuihin kylvin n. 4 siementä jokaiseen. Lähes kaikki itivät.

Idätysmultana kätin lannoittamatonta turvetta. Joskus takavuosina idätin kukkamullassa, mutta se oli turhan tujua ainetta. Hyvin lähtivät kasvit kasvuun. Liiankin hyvin. Hentoja hujoppeja niistä tuli. Vaikea oli kouluttaa tai istuttaa ulos kasvimaahan. Juuret jäivät pieniksi mutta heikoiksi, koska ravintoa oli, kasvutilaa ei.

Nyt kokeilen tällä tavalla: idätys vähäravinteisessa turpeessa josta siirtoistutus eli koulutus väljempään, ravinteikkaampaan kasvualustaan. Luonnonlannoitettua puutarhamultaa, lukee säkin kyljessä.

Saapas nähdä, kuinka onnistuu. Onko taktiikka ja ajoitus oikea. Nyt näyttää ainankin hyvältä.

Hätävaratakaporttinahan on aina taimitarhan valmistaimet. Viime kesänä turvauduin niihin kurkkujen epäonnistuttua. Taimikasvatus onnistui mielestäni kohtuullisesti, mutta eivät ne lähtemneet kasvuun avomaalla. Kuivuivat pois.
Arvelin, että istutusvaiheessa juurilla ei ollut tarpeeksi muhevaa multaa, vaan liian karkeaa ainesta. Veden vähyyttä varmaan potivat. Ostotaimille korjasin olosuhteita, ja onnistuin.
Oppia ikä kaikki. Yritys-ja-erehdysoppi on tehokasta. Harmitus jättää vankemman muistijäljen kuin kirjaviisaus.

Uunikana ja kasviksia

Taannoinen uunikala oli niin hyvää, että päätin tehdä siitä lievän muunnelman. Vaihdoin  vain yhden kirjaimen.
Hivenen muutin reseptiäkin. Vain vähän. Tällaisia aineita käytin:

Broilerin koipireisiä 3 kpl,  1,2 kg
Viime syksyna pakastamiani vihanneksia; kesäkurpitsaa, broccolia (parsakaalta), sokerihernettä, porkkanaa, punajuurta, omenaa. n. 2 litraa, vuoka lähes täyteen.
2 isoa sipulia
Kookoslime roukakermaa purkillinen, 2,5 dl
Kookosmaitoa 2 dl
Vaaleaa suurustetta 1 rkl
Suolaa 0,5 tl
Currya 2 tl

Pakastevihannekset olivat sulamassa yön yli jääkaapissa. Hiukan olivat kohmeisia vielä vuokaan laittaessani. Jos ei satu olemaan omia pakastuksia, niin kaupan altaasta noukitut porkkanat, hernemaissipaprikat tai vastaavat käyvät mainiosti.
Koipireidet otin jääkaapista lämpiämään reiluksi puoleksi tunniksi.
Sipulit ovat ehkä harhaoppisia tähän ruokaan, mutta kun satun pitämään niistä. Niiden maku ei häirinnyt minua ollenkaan, päinvastoin. Kannatti kokeilla.
Suolan ja curryn ripottelin päälle ja sekoitin kasvikset. Niitä oli useampi erisisältöinen pussillinen, joten sain sekoittamalla tasalaatuisemman tuotoksen.
Paradoksi tämäkin; kun sekoitin, sain paremman järjestyksen.
Kookoslimen ja maidon joukkoon sekoitin suurusreen. Teolliseti pakastetut vihannekset eivät vety niin paljon kuin kotipakasteet, joten suurustaminen kaupan kasvisten kanssa ei liene tarpeen. Kaadoin nesteen vihannesten päälle ja päällimmäiseksi koivet.
Uuniin 225 asteeseen tunniksi. Ja sitten esille:

Oikein oli maittavaa.
Mutta jotain parannettavaa täytyy aina keksiä, ihan vai kehityksen tai uusien kokeilujen vuoksi:
Tumma leipä ei ollut tämän ruoan kanssa paras mahdollinen. Kun lämmitän tähteitä (niitä jäi noin viikon näläntorjuntaan), kokeilen hiivaleipää.

Ostostelua

Taas sorruin turhan krääsän ostamiseen.
Ulkomaalaisomisteisessa lähikaupassa on joskus sellaisia tuotteita päivätarjouksessa, joita luulen tarvitsevani - sitten joskus. Mainosilmoittelussa annetaan ymmärtää,että ne ovat tarjouksessa vain tämän kerran, rajoitettu erä. Ei riitä kaikille.
On riistäjäkapitalistiperkele ovela. Ottaa proletaarin vähät rahat viekkaudella, niin etten sitä itse huomaakaan ennenkuin on myöhäistä - jos sittenkään.Tilalle saan sitten roinaa perikunnan riesaksi. Hehän joutuvat viime kädessä siivoamaan jäämistöni, kun en itse raaski heittää mitään kaatopaikalle tai edes tunkiolle.

Nyt ostin tällaista:

Maailman radio, alle kympillä.
Siinähän on nappikuulokkeet ja taskuun mahtuva koko. Toimii AA-paristoilla. Voi käyttää myös ladattavia akkuja.
Minulla on lähes samanlainen ennestään. Kymmenisen vuotta vanha, vähän isompi, väsähtänyt, . Jostain syystä radioiden kuuluvuus heikkenee niiden ikääntyessä. Kanavat sekoittuvat, viereiset kanavat kuuluvat läpi. Ja muutakin häiriötä tulee mukaan. Johtunee hapettumisesta? Liitosjuotoksissa ja komponenteissa? Mutta olisihan se vanha vastaanotin minulle vielä välttänyt. En kuitenkaan henno heittää sitä menemään. Kaiken varalta on hyvä olla jemmassa.
No, tämän uuden nyt pitäisi olla parempilaatuinen? Kunhan kokeilen ensin.

Ja kampiveivattava ledivalo. Sopivasti oli tarjolla, valoisan kesän kynnyksellä.
Kotona vasta huomasin, että sitä ei voi purkaa tai huoltaa. Tai purkaa kyllä voi, koota sitten ei. Kertakäyttökrääsää siis. Ledilamppuja tai sisäänrakennettua akkua ei voi vaihtaa.
Kätevänä pidin sitä  ostoshetkellä. On valoa aina käsillä, ei tarvitse patterin vaihtoa eikä myöskään muistaa ladata akkuja. Muutama kammen kierto vain.
Ans kattoo ensi syksynä. Kumminkin on akku hyytynyt varaamattomaan tilaan.
Minäkö kyynikko?

Ostelin minä muutakin, pääasiassa edellämainitun kaupan vieressä sijaitsevasta osuustoiminnallisesta kauppaliikkkeestä:

Sivulaukut ovat täynnä, paitsi tuota krääsää, myös ruokaa. Ja päällimmäisenä multasäkki.
Niin takapainoinen lastista tuli, että ylämäissä pyrki pyörä keulimaan.
Onhan se hyvä, että minunkin taloudessa ainakin jokin keuluu - edes joskus.

Lapsuusmuisto tuli takapyörällä ajosta mieleeni.
Isälläni oli silloin kuorma-auto, enollani raamisaha. Ja metsäkulman miehellä rakennushanke. Sinne siis tarvittiin lautaa ja lankkua, pitkää ja vähän pätkempääkin. Paljon, ylikuormaksi asti.
Pääsin mukaan ookaamaan. Se oli pikkupojan kyltymätön toive. Pääsin isän mukaan. Raatajasukupolven isät kun olivat työn syrjässä kinni aina kun sitä vähänkin oli tarjolla. Ei heillä ollut aikaa leikkiä lasten kanssa. Eikä se ollut silloin tapanakaan. Ei ollut ollut edellisilläkään sukupolvilla.
Ja olihan sitä työtä silloin, jälleenrakennusaikaan. Sen aikaisilla alkeellisilla käsityökaluilla ei valmista tullut hetikään nykytahtiin.
Näin jälkeenpäin muistellen, ei silloin aikuisikäisillä ollut ongelmaa vapaa-ajan vietosta. Sitä kun ei ollut. Ja jos oli, silloin nukuttiin.

Niin paljon takapainoinen oli sekin Gatz-merkkisen kuormurin puutavaralasti, että kärrypolun ylämäessä keula nousi korkealle ylös. Ja jäi sinne. Ei tippunut alas, vaikka isä pysäytti auton. Minua pelotti.
Ja autostahan tuli ohjauskelvoton etupyrät ilmassa. Onneksi huonolla tiellä ei ollut vauhtia, varmaan kävellen olisi reipas mies meidät ohittanut, joten ei siinä vaaraa ollut. Silloi en sitä ymmärtänyt. Minua pelotti.
Isä hyppäsi alas kuskin ovesta, rakentajasetä vänkärin puolelta. Mutta minä en uskaltanut. Isä nosti (tai siis laski) minut maahan. Olisinko ollut silloin jotain viis v.

Selvittiin siitä pahasta jamasta pienellä ylimääräisellä käsityöllä. Isäni ja asiakassetämies siirtelivät osan puutavarasta etupäähän päin, osan ohjaamon katon yläpuolelle. Niin korkea tuo kuorma oli. Ja sitten se vieras setä nosti pisimpien lankkujen päästä "peräsuoli pitkällä ja välilevyt litassa". Hän kippasi autona kuin keinulautaa. Etupyörät ottivat aina välistä maahan sen verran, että suunta säilyi. Ja pystyihän lankun hännästäkin ohjaamaan. Vastamäestä selvittiin.

Johtuneeko traumaattisesta kokemukseta, että tämäkin muisto tuli mieleeni vuosikymmenien, kohtapian vusisatojen, takaa.
Vai olisiko tämä dementiaa. Sehän tuo vanhoja, muistista jo kadonneeksi luultuja tapahtumia mieleen.

Jos kyse on jälkimmäisestä, niin kehitystähän sekin on.

Tuhkaus

Tuhkasin pihahankia.
Lunta on vielä paljon. Pienilmasto on kulmakunnallani epäedullinen puutarhaviljelyyn. Takatyvinen, hiukan pohjoiseen viettävä, on tonttini. Ja isoja puita kaupungin puistikossa, eteläpuolella.
Tähän on kuitenkin tyytyminen. Luonnonoloja, ilmastoa, maanomistusta ja geologiaa en aio muuttaa edes lähipiirissäni, ainakaan aktiivisesti.

 Kasvilavat näkyvät hangessa kohoumina. Paljastuvat pian. Lämpimämpää säätä on luvassa.

 Enemmänkin olisi tuhkaa saanut olla, mutta liian laiska takanlämmittäjä olen ollut. Naapurit laiskuuttani varmaan kiittävät: savu-, haju- ja pienhiukkaspäästöjen pienuutta.

Mutta pihamaani ei. Kalkin korvikkeena tuhka on kalkkiakin parempi. Se parantaa maan PH:ta ja lisäksi  sen mineraali ja hivenainpuutostilaa. Ja nopeuttaa lumen sulamista.
Kovin esteettinenhän likainen keväthanki ei ole ylipäänsäottaenkaan. Tällainen tahallinen likaaminen vain pahentaa näkymää. Tällaista on eämä ja oleminen, toisaalt-toisaalta.

Omenapuut oli tänä keväänä melkoisen helppo leikata harvinaisen vahvan kestohangen päältä. Siitä hommasta en ottanut ajankohtaista kuvaa. Sivuosassa näissä kuvissa näkyvät kuitenkin.


Päiväkirjan päivittely on jäänyt vähälle viime aikoina. Kun ei oikeen mitään tapahdu. Samoja jaarituksia ei viitsi samoista pikkuasioista joka vuosi kirjoittaa.
 
Vapaaehtoistahan tämä homma onkin. Etupäässä omaksi iloksi tätä teen. Ja sukulaisten mielenrauhan vuosi. Näkevät että jotain on vielä pysyvää maailmassa. Miehenkuvan tasanen elämä.
Ja elossa on se sentään vielä.

Kevät roikkuen tulevi

Uutta lunta satoi parikymmentä senttiä. Sitten tuli yöpakkasia ja suojapäiviä. Ja lumet katoilta. 

Vanhan sunan katolta lumi valui jännästi. Jäi roikkumaan räystäältä, ennen katkeamistaan ja tippumistaan.

 

Toinen luonnonoikku löytyi leikkimökin räystäältä. Jääpuikko oli kasvanut kumman pitkäksi ja käyräksi. Ensin epäilin yliluonnollisia voimia, mutta eipä kuitenkaan. Heinän korsi oli sopivasti räystäsvesitipun alla. Se ohjasi veden tällaiseen muotoon jäätymään.

Sanonnan mukaan uusi lumi on vanhan surma.
Ei aivan surma, mutta tapaturma kuitenkin sattui suvussa. Isosiskoni, joka siis on vielä minuakin vanhempi, oli liukastunut, kaatunut ja satuttanut olkapäänsä. Leikattavaksi menee se.
Ollaanpa me vanhukset varovaisia uudella lumella. Miksei muulloinkin.

Yrttien idätystä

Siemennys- ja idätyskausi alkoi helmikuun lopulla. En saanut silloin aikaseksi merkitä tarkempia kylvöaikoja ylös. Sitä nyt kadun.
Aloitin chileillä ja paprikoilla.
Tomaatit, kesäkurpitsat, avomaan kurkut ja jokuset yrttilajit olivat seuraavina vuorossa, n. pari viikkoa sitten.
Ja vihdoin kylvin loppuja yrttejä nyt, kun viimmeinkin löysin rakuunan siemeniä.
Multaa meni kaksi säkillistä, yhteensä 36 litraa.

Esikasvatuksessa on nyt
punaista chilipippuria
keltaista chilipippuria
isoa chilipippuria
paprikaa
kurkkua
kurpitsaa
tomaattia
broccolia eli parsakaalta
lehtikaalta
mangoldia
basilikaa
thaibasilikaa
pienilehtistä basilikaa
timjamia
rosmariinia
oreganoa
viherminttua
meiramia
salviaa
anista
rakuunaa
persiljaa

Olohuoneen eteläikkunan eteen kyhäsin kukkapöydän pirtinpenkistä ja parista jakkarasta. Levensi pöydän kantta vanerilevyn kappalseilla. Istutusastioina on erilaisia purkkeja, purnukoita kippoja, ruukkuja ja semmottiisia.
Eihän tämä näytä erityisen edustavalta, mutta sopii hyvin tyyliini. Asuntoni kun ei ole mikään edustuskoti. Mutta asiallinen, kun siihen tottuu. Kaikki eivät totu.
Ihmiset ovat erilaisia, hyvä niin.

Kukahan kertoisi minulle, mihin näitä kasveja voi käyttää, jos ne syötäviksi kasvavat. Ruokiin varmaan, mutta millaisiin.
Kertoisikohan google vai ehkä netti. Pitänee kysellä niiltä, jos en parempaa nevoa tai neuvojaa keksi. Etten ihan neuvottomaksi jäisi.
Syötäväksi kelpaavaa ruokaa ei saisi heittää tunkiolle.