Raparperikiisseliä iltapalaksi

Tuli lauantaina keitettyä raparperikiisseliä vähän paljon. Olen syönyt sitä aamuin illoin, vähän välilläkin, niin myös äsken.
Turhan usein olen syönyt iltasella möötiä. Ihminen urautuu helposti, samoin kylähullu.
Vaihteeksi oli mukava maistella aivan jotain muuta. Paitsi, että tuo "jotain muuta" oli viime päiviltä kovin tuttua. Taas siis urauma.

Yksinkertainen on reseptini, niin myös sen kirjoittaja:
Mysliä lautaselle
Sen päälle raparperikiisseliä
Ja päällimmäiseksi maitoa.

Hyvin sopivat yhteen, maut.

Haavanhoito

Leikkasin siis peukaloon, sellaista sattuu. Mutta onneksi on olemassa hyvä perinnäishoito, perimätietoon perustuva.

Kuusen pihka on haavavoiteena (mitä) parhain. Kuusi on kehittänyt sen omien ruhjeittensa hoitoon, vuosimiljoonien aikana. Pitkän tuotekehityksen tulos siis. Hättäilemällä ei hyvvää saa. Vaan esimerkiksi pipin peukaloon.
Parasta pihkaa olisi päivännäkemätön. Se on puun rungon sisällä, suojassa, oleva kirkas pihka. Puun sisässä se ei pääse altistumaan ympäristösaasteille. Nyt en sellaista löytänyt, enkä viitsi kaupungin puiden sisältä käydä etsimäänkään.
Hyvin toimii rungolta löytynyt, mahdollisimman juokseva voidekin.

Pihkaa vain haavalle, ja joku tuppo tai laastari päälle.

Pipi paranee paljon nopeammin pihkakäsiteltynä kuin ilman rohtoa, tai kilpailevilla, kaupallisilla voiteilla. Laastari ei tartu arpeen. Eikä arvesta tule hetikään niin paha ja näkyvä kuin ilman pihkakäsittelyä.
Olen kokeillut. Usein viiltelen itseäni, ihan vain tahattomasti, tumpelouttani.

Ruohosipulin kuivaus

Jostain syystä alkoi päässä soimaan iskelmä "mansikkaa ja valkoapilan kukkaa", kun nyhdin sipulia. Sanat muuttuivat muotoon "persiljaa tai ruohosipulin kukkaa".

Ruohosipuli kukkii komeasti, kohta lakastuu. Kukassa on jännä maku, selvää sipulia, mutta kukan mesi antaa lievän hunajavivahteen.
Siksi kokeilen niiden kuivaamista.

Kukkapohja maistuu kitkeränkatkeralle, siksi nyhdin vain kukat kuivumaan. Yksi kukkavarsi ja -pohja näkyy kuvan keskellä, ne joutavat tunkiolle.
Kukkatertut huuhtelin, sitten nyhdin kukat irti ja laitoin leivinpaperille tuuletusikkunan eteen kuivumaan.

Lisäksi kokeilen kuivata ruohosipulin vihreitä varsia, samalla menetelmällä.

Leikkasin sipulin pätkiksi, leikkuuveitsellä leikkuuladalla. Ja samalla leikkasin peukalooni. Sitä parantelen nyt  perinteisellä hoidolla.

Sipulin kukkia kokeilin kerran nakkikastikkeessa (ei linkin kuvassa, vaan joskus myöhemmin), persiljan tapaan koristeena ja mausteena. Persilja ei silloin vielä ollut korjuukypsää, siksi kokeilin korviketta. Ei ollut epäonnistunut kokeilu.
Toimiikohan kuivattu kukka yhtä hyvin. Sen tiedän sitten joskus, ehkä kirjoittelen siitä, ehkä en....

Päivitys 26.10.2011:
Enpä kokeillut. Kukkia yritin säilyttää lasipurkissa rättikannen alla, mutta homehtuivat, penteleet. Eiku tunkiolle...
Aina ei voi voittaa.
Olisi pitänyt kuivattaa kuivemmaksi. Jälkiviisasteluna epäilen, että kukan mesi teki kuivasäilökkeestäni niin syväkosteaa, että vaikka kukat tuntuivatkin sormin hypistellen kuivilta, oli sisällä vielä vettä homekasvustolle riittävästi. Olisi varmaan kannattanut kuivattaa konekuivurilla rutikuivaksi.
Kokeilen sitä ensi kesänä.

Sahaus

Tänään oli viime kesän viimeinen kesälomapäivä. Pihaa siivoilin.
Kaikenlaista risua ja puukarahkaa aina kertyy takapihan takaosaan, saunan taakse. Niitä sitten hävitän saunan pesässä, kun ensin saan pieniksi. Nyt oli hyvä ilma ulkohommiin.
Saha on yksi kuntoiluvälineistäni. Opettelin taannoin sahaamaan kummallakin kädellä, kaksi viikkoa meni oppimiseen. Harjoitusta tulee nyt tasapuolisesti.
Sahaus on tuntunut hyvältä voimistelulta hiirikäsivaivaan. Hiiren heiluttelu kun ei ole kuntoilua, päinvastoin. Jo toinen, ja samalla viimeinen kätenii on menossa romuksi. Oikea on ollut jo muutaman vuoden palautumassa työperäisestä sairaudesta (jota työnantaja ja vakuutusyhtiöt eivät tunnusta olevan olemassakaan; kalliiksi tulisi, jos kymmenilletuhansille vaivaisille jouduttaisiin maksamaan korvausta).

Samoin kuin muussakin kuntoilussa, sahauksessa pitää lisätä kuormitusta kunnon kohotessa. Laitoin sahaann lisäpainoa.

Iso ruuvi ja muutama muteri ovat painona, kiinni ne ovat vanhalla pyöränkuminpätkällä. Peltipanta oli ensin, mutta se helisi. Kumi toimii paremmin.
Sahausteho paranee, kun painovoima painaa sahaa puuta vasten. Ei tarvitse itse painaa. Tämä painaminen olisi pahaa staattista lihaskuormitusta, edestakaiset vedot hyvää dynaamista. Lihas ei siinä rasitu, kohtuudella harjoitellessa, vaan kuntoutuu.
Lihashuolto, venyttely ja lepo, pitäisi muistaa kuntoilun jälkeen.

Sahapukin perusrakenne on perinteinen, kotipuolestani. Siinä ei ole nauloja, joten naulaansahaamisvaaraa ei siltä osin ole.
Pukkia muuttelin hiukan, kuinkas muuten.
Perinteisessä pukissa on neljä jalkaa, minulla kolme. Kolmijalkainen ei keiku epätasaisella alustalla.
Etujalat harittavat minulla reilusti, lisää tukevuutta.
Jalat ovat tavallista korkeammat, saa sahata selkä suorana.
Taustalla oleva pystypölkky on myös niin karkea, ettei tarvitse selkää köyristelemisellä rasittaa.

Polttopuita ei tullut paljoa, mutta saunan taus siistiytyi hiukan. Vain hiukan, risuja sinne jäi. Niille pitää vielä tehdä jotain, joskus.

Hyvä huono muisti

Taannoin valittelin, että luonnon ilmavoimat ovat minua vastaan. Linnut ovat ehkä syöneet herneensiemeneni. Epäilys vahvistui, olen nyt lähes varma siitä.
Jo pari viikkoa sitten poistin harsot kylväksien päältä, kitkemis- ja harvennuspuuhaa olen aina välillä tehnyt.

Harson alta paljastui hernekylvös, jonka jo olin ihan unohtanut. Hyvin oli se itänyt, linnuilta suojassa. Kukintaa jo aloittelee, joten omaa, tuoretta hernettä on luvassa ruokatarpeeksi.
Sokeriherne on yksi parhaista mausteista wokkiin, keittoon ja pataruokiin. Lisäähän se tietysti syötävää massaakin, ihan pelkkä mauste ei siis ole. Ja ihan raakanakin, suoraan maalta nautiuttuna se on mitä maukkainta.
Siemenet, eli varsinaiset herneet ovat pienemmät kuin silpoydinherneellä, mutta sokeriherneestäpä voi ja kannattaa käyttää koko palko. Siten se on satoisampi, ja minusta paremman makuinenkin, kuin isoveljensä ydinherne.
Harvoin, mutta onneksi joskus, huono muisti ilahduttaa näin mukavasti.
Ja rikkaruoho se vain rehottaa:

Loimulohta

Olipa lohi mahottoma hyvvää, sano!

Sain kyläilykutsun pojaltani ja perheeltään. Mieluisa oli. Pieni ihminen ei paljoa ole kasvanut, viikossa. Ensimmäinen viikko ihmisenalulla menee yleensäkin uuden kavuvauhdin hakuun, kaikki kun on uutta. Ihan kaikki.
Paino oli pudonnut ensimmäisessä neuvolapunnituksessa, odotetusti. Seuraava punnitus on heti alkuviikosta. Silloin suunta on varmasti ylöspäin. Tuossa iässä, 8 pv, painon lisääntyminen on oikea suunta. Joskus parinkymmenen vuoden kuluttua saattaa olla toisin päin.

Sillä aikaa, kun naiset touhusivat naisten juttuja, me pojat touhuilimme keittiössä ja takapihan grillipaikalla.
Poikani loimutti lohta, minä hämmensin kasviswokkia lisäkkeeksui ja sekoittelin vihersalaattia.

  

Lohen oli poikani hankkinut lähikaupasta.

Viime syksyn juureksia minulla on, vieläkin, huolestuttavan paljon pakastimessa. Niistä osan saimme nyt hyötykäyttöön. Salaattitarpeita ja yrttejä keräilin lähtiessäni pihamaaltani.

Wokin osaluettelo oli, muistaakseni, tällainen:

Syksyllä esikypsennettyjä pakastejuureksia:

- Porkkanaa pikkupussillinen (vajaa litra)

- Punajuuria samoin

- Lanttu-naurisseosta samoin

- Kyssäkaalta samoin

- Broccolia eli parsakaalta samoin

- Omenaa samoin

Tuoreita yrttejä:

- Rakuunaa 1 osa

- Oreganoa 1 osa

- Basilikaa 1 osa

- Pinaattia 1 osa

- Thaibasilikaa 1/2 osaa

- Timjamia 1/2 osaa

- Salviaa 1/2 osaa

Yhteensä, pieneksi silputtuna, yrttejä oli n. 2 dl

Kastike

- 3 rkl soijakastiketta

- 3 rkl Balsamikoa

- 3 rkl vettä

- 3 rkl sokeria

- 3 rkl maizenaa.

Vihersalaattiin tuli

- Lehtisalaattia (5 osaa)

- Parsasalaattia (3 osaa)

- Pinaattia (2 osa)

- Persiljaa (2 osa)

- Oreganoa(2 osaa)

- Basilikaa (1 osa)

- Tomaattia ( 3 osaa)

- Avomaan kurkkua (2 pientä, kevään ensimmäiset)

Tomaatit olivat kaupasta, omat ovat valitettavasti vasta kukalla.

Tuo parsasalaatti on uusi kokeilu, ja onnistunut. Maku on mieto, lähellä peruslehtisalaattia. Rakenne on jämäkämpi, eli helppo kerätä, pestä ja käsitellä. Se kestää hyvin hellettä ja kuivuutta, ei kelpaa ensimmäisenä etanoille (hyökkäävät ensin lehtisalaattiin, joten sitä kannattaa laittaa lähistölle, niinkuin minulla, sattumalta, nyt tuli). Muoto on suikeanpuikea, vähän kuin anopinkieli. Mutta muoto ei haittaa, muuten on hyvä viherkasvi.

Salaatti onnistui ihan OK.

Vokki ei oikein onnistunut.

Tuoreista juureksista tulee paljon parempi sörsseli kuin pakasteista. 

Muutakin muuttaisin ensi kerralla; kastikkeeseen pitäisi saada lisää makeutta. Hapanimelä valmiskaastike on koettu ja hyvä lisä, mutta sitä emme hoksanneet varata. Idea tästä ruokalajista tuli niin yllättäen. Hunaja voisi myös toimia. Lisää makua yrteistä myös kaipasin, ainakin basilikaa enemmän, ehkä myös timjamia. Tomaattimurska myös luultavasti toimisi. Ja pippuri ihan vain unohtui. (kannattaa lisätä jämiin, sukulaiset). 

Sokeriherne tässä wokissa olisi ehdoton. Nyt ei sattunut olemaan sitä. Ensi kerralla sitten.

Kommentteja ja ehdotuksia lisämausteista ja -yrteistä ottaisiin mielelläni vastaan.

Kala ei tuosta enää paranisi. Tarkkaa reseptiä en tiedä, mutta arvaan:

- Puolikas lohi

- Pintaan suolaa, pippuria ja sitruunan mehu

- Tilliä johonkin väliin?

- Loimussa se kypsyi runsaan puoli tuntia. Yläpään nahkapuoli vähän kärventyi, mutta nahkaahan ei ollut tarkoituskaan syödä. Kypsyysaste kalalla oli juuri  sopiva.

Korjaa ja täydennä, mestariloimuttaja, pliis, jos arvasin väärin.

Tältä se näytti sitten kun saimme sen halsterista irti. Lievää väkivaltaa käytimme, ulkonäkö vähän kärsi, mutta maku ei.

Tässä vaiheessa oli jo niin nälkä, että emme muistaneet ja malttaneet ottaa kuvia kattauksesta. 

Lisäksi nuori neiti vei ansaitusti osan huomiostamme.

Perusraparperikiisseli

Paljonhan sitä taas tuli. Piti tehdä vain pieni, yhden hengen annos, mutta...
Kävin raparperipuskan kimppuun, se oli taas paisunut, ja nuukuuksissani yritin edes osan pelastaa. Tuli sitten isompi kimppu varsia mukaan kuin oli alunperin tarkoituskaan.
Raparperikiisseli sopii mainiosti aamupuuron päälle, kulutusta sille on siis jatkossakin. Vielä tilkka maitoa, niin maistuu ainakin meikäläisten suussa. Jotka tykkäävät hulluna puurosta.


Ohje on ihan perusresepti, suurensin sen Kotikokin sivuilta kolminkesrtaiseksi.

1.5 l raparperipaloja
3 l vettä
2 dl sokeria


Suurus

2 dl kylmää vettä
10 rkl perunajauhoja

Raparperit ja sokeri veteen, keitetään, kunnes raparperit hajoavat (n. 10 min).
Suurus sekoitetaan eri astiassa. Kattila nostetaan liedeltä. Suurus kaadetaan liemeen nauhana koko ajan sekoittaen.
Kiisseliä kiehautetaan vielä ( kunnes kuplahtaa).

Kiisseliä voi nauttia kylmänä, mutta myös lämpimänä, kuten nyt tein. Sen päälle sopii hyvin vaniljakermajäätelö, monessakin mielessä
- kulho ei tullut ihan reunoja myöten täyteen, tilaa siis oli
- maut sopivat hyvin yhteen
- jäätelö on maitutuote, jossa on siis kalsiumia. Raparperin oksaalihappo syö sitä, joten luusto heikkenee, ellei ravinnosta saa syötävää oksaalille

Pääruokana oli tänään pakkasesta mikrotettua  Syyssoppaa. Sitäkin tuli viimeksi paljon liikaa. Pakastearkku pitäisi saada tyhjäksi, ennenkuin uutta satoa alkaa sinne taas kertyä.

Tällaisissa tilanteissa joskus mieleen häivähtää ajatus, että olisiko joku kattilan ja pakastimen tyhjennyskumppani kätevä, isolleen kun ruoka-annokset tuppaavat menemään. Saisin itsekin monipuolisempaa ruokaa, kun ei tarvitsisi niin monta annosta samaa lajia syödä.
Ajatushan on kerettiläinen ja epäinhimillinen, ei ehkä ihan kansanmurhan luokkaa oleva rikos ihmiskuntaa vastaan , mutta yksilöä vastaan kuitenkin.
Ruokani on askeettista, vaihtelu vähäistä, maku sattumanvaraista, kattaukset... niin, puuttuvat... Ja pahinta kaikista, kattilantyhjentäjä joutuisi katselemaan ja sietämään kylähullua, ainakin ruokailun ajan.
Ex-puolisoni voisi todistaa, että se olisi kärsimystä. Ei sentään fyysisesti, mutta psykososiaalisesti kuitenkin. Tämä tunne oli ajoittaista. Ja molemminpuolista, ainakin luulen niin. Mutta tuomio ei ole elinkautinen, kuitenkaan, nykyaikana. Armahdimme toisemme.

Yksin elämisessä on puolensa. Mitalin molemmat.
Siksi, ainakin toistaiseksi; humanismi voittakoon!

Vaarin varpajaispiiraat

Prinsessaa pitää juhlia myös työtovereiden kanssa. On työpaikalla juhlittu turhemmistakin aiheista, useimmin.
Piiraita leivoin, huomenna kahvitauolla olisi tarkoitus tarjota, kelpaakohan.

Piiraan pohja on suunnilleen sama kuin aikaisemmissa raparperipiiraissa. Sunnilleen siksi, että en minä kahta kertaa ihan samanlaista annosta osaa tehdä. Varsinkaan, kun en viitsi tarkistaa reseptistä. Nyt tuli tällaisen resepti mukaan:

1 litra vettä
2 kananmunaa
2 pussia kuivahiivaa
4 dl sokeria
1 tl suolaa
2 dl soijajauhoja
1 dl ruisjauhoja
1 dl ohrajauhoja
1 dl talkkunajauhoja
n. 2 kg vehnäjauhoja
1 ... 2 dl rypsiöljyä

Täytteeksi
n. 2 l kuorittuja, pätkittyjä raparperin varsia
n. 0.25 l vadelmaa (pakkasessa oli, mustikoitakin oikeastaan olisi pitänyt tulla mukaan, mutta...)
3 dl ruokosokeria
pieni nippu, olisiko ollut puoli dl, piparmintun lehtiä (ihan pieniksi silputtuna,  hupeni pariin ruokalusikalliseen)
n. 3 rkl perunajauhoja

Pullan alustin ja kohotin tavalliseen tapaan. Taikinasta pyörittelin pikkupullia, jotka saivat kohota pellillä saunomiseni ajan.
Pullaan painoin juomalasin pohjalla kuopan, jonka täytin raparperimössölla. Piiraan reunat piti tietysti voidella munalla (kanan-) ennen täyttöä. Sitten uuniin, kiertoilmauunissa paistuu kaksi pellillistä 200 asteessa runsaassa vartissa. Pullan paisto on sukua sepän töille; toimitaan värin mukaan, ei kellon.

Prinsessahan on sukua kuningattarelle, joten oikeastaan piiraissa olisi pitänyt olla kuningatarhillotäyte (puoliksi vadelmaa ja mustikkaa), mutta sattuneesta syystä nyt tuli raparperivoittoinen täyte.

Pullat ovat tunnetusti parhaimmillaan uunilämminnä kylmän maidon kera. Vaarille maistui kyllä tällä oikeaoppisella tavalla nautittuna.
 Koska pullan pohja on hiukan perinteistä nisupohjaa "terveellisempi", se voi yllättää ensihaukkaisulla. Ei se ole ihan niin makea kuin ulkonäkö antaisi odottaa. Täytekin voisi olla makeampi, olen kuitenkin yrittänyt totuttautua hiukan vähemmälle sokerille. Siitä saavat sitten muutkin minun valmisteisiini kajoavat kärsiä.
Vaniljakastike tai -jäätelö sopisi varmaan tämän piiraan oheen. Se lievittäisi raparperin hiukan hapanta makua.

Oma makunsa piiraisiin tuli, jännää kuulla kommentit huomenna.

Ruusuja Prinsessalle

Tuli Prinsessa sukuun.
Jo eilen illalla. Vasta tänään kävin tapaamassa Häntä. Isovanhempien vierailuaika on iltapäivällä.
Illalla jo sain uudelta isältä viestin, jossa hän kertoi tärkeimmät; tyttö, paino n. 3.5, pituus n. 50, tumma tukka, rauhallinen, kaikin puolin täydellinen.

Aamulla soitin isälle, ja kuulin enemmän yksityiskohtia. Tärkein viesti oli, että kaikki meni ongelmitta ja koko perhe voi hyvin.
Äitiäkin hiukan jututin. Yllättävän pirteältä hän vaikutti eilisestä ponnistuksesta huolimatta.
Kukkien tuomislupaa kysyin, mutta "kielteli". Osatolle saa kyllä tuoda niitä mutta ei tarvitse. Miniä tuntee Miehenkuvan, nuukalaislegioonalaisen, jo turhankin hyvin.

Ensikohtaaminen oli hämmentävä. Niin pienikö ihminen on pienenä. Ja kaunis. Täydellinen, niinkuin isänsäkin ensikommentti oli. Rauhallisesti nukkui ensimmäisen tunnin vierailuajasta.
Poikani anoppi oli myös samaan aikaan vierailulla ja halusi tietysti tyttärentyttärensä syliinsä. Jatkoi uniaan.
Sitten oli minun vuoroni. Hiukan minua aristutti, jos vaikka rikon hänet. Otin kuitenkin. Unia jatkoi. Valokuvia otettiin, lisää.

Ei uskoisi, kuinka vanha kyynikko voi noin liikuttua pienen ihmisen edessä.
Eivät ne olleet kylmiä eikä kuumia aaltoja, ei sinne päinkään.
Hellyys, rauha. Koko vartalossa ja mielessä.
"Minä suojelen sinua kaikelta, mitään pahaa ei sinulle saa tapahtua, maailma pitää pelastaa", ajattelin.
Hoivavietti heräsi urospuolisellakin. Kuinkahan voimakas se onkaan naisilla, varsinkin äidillä. Sitä voivat miehet vain arvailla.

Hetken sylissäni häntä pideltyäni alkoi hän käydä rauhattomaksi. Ynähteli aluksi, itkaisikin hiukan. Minä kauhistuin; eikö siinä olekaan hyvä.
Koppaan siirrettiin, mutta ääni koveni. Isänsä otti syliinsä ja yritti rauhoitella, mutta itku vain koveni. Arvailimme joukolla, että nälkä varmaan. Nuori perhe meni omaan huoneeseen syötölle. Isä tuli kohta meille vieraille raportoimaan. Tupla-annos pulloruokaa meni.
Minäkin rauhoituin: ei se ollut minun syyni. Nälkää se vain oli. Välimme eivät olekaan poikki.

Äitiys kaunistaa. Kaunishan miniäni on aina ollut, mutta paremmalta vielä näytti. Hyvin oli selvinnyt eilisestä rasituksesta. Myös henkisesti, siltä vaikutti. Rauhallinen, tasapainoinen, itsetuntoinen, tilanne hallussa.
Samoin uusi isä. Rasitus hänellä oli tietysti vähäisempi, ainakin fyysisesti. Henkinen rasitus on tietysti ollut fyysistä voimakkaampi, myötätuntoa puolisonsa puolesta.
Koko perhe näytti olevan yhtä. Hyvä mieli jäi vaarille.

Vain yksi jäi harmittamaan: Olisinpa minäkin aikanani osannut ja ymmärtänyt. Onneksi poika on viisaampi. Pojassa on polvi parantunut.

Ja ne ruusut. En sitten ostanut. Prinsessa kun syntyi ruusujen aikaan.
Keräilin pihalta:

Marjasmoothie

Iltapalaksi teen usein, keskimäärin lähes joka toinen ilta, jonkinlaisen muunnelman marjasmoothiesta. Tänä iltana tein sen näistä aineista:

Raparperia, n. 1 dl
Punaherukkaa, n. 1 dl
Maustamatonta, rasvatonta jugurttia, n. 1 dl
Rasvatonta maitoa, n. 1 dl
Sokeria, n. 3 rkl
Mysliä, n. 1 dl

Kovin tarkkaan ei kannata mittailla, ei tämä(kään) sapuska ole kovin herkkä menemään pilalle. Syötävää tuppaa tulemaan, ihan käsivarallakin.


Myslin olen lisännyt viimeisenä, muut aineet sekoittanut ennen sitä lasipurkissa sauvasekoittimella. Myslinkin voisin sekoittaa, mutta suutuntuma on enemmän minun mieleeni, kun smoothie on vähän karheampi.

Erilaisia versioita olen tehnyt esim. seuraavilla vaihdokeilla tai lisäyksillä:
Raparperia vain sesonkiaikana, omenaa syksymmällä, tai sitten vain pelkkiä marjoja
Marjoina, mustaherukka, karviainen, mustikka, puolukka, vadelma, tai jokin yhdistelmä
Kuiva-aineena maapähkinä-rusinaseos, talkkuna, soijarouhe, murot, joku muu, näiden yhdistelmä, tai ei mitään.
Syksymmällä, kun sesonki monipuolistuu, käytän juureksia, kuten porkkanaa, naurista. Muitakin pihan antimia aion kokeilla, sokerihernettä, avomaan kurkua, kesäkurpitsaa (?)
Mausteyrteistä sekaan sopii, ainakin useimpiin aineyhdisatelmiin, minttu.  Anista joskus kokeilin, sopii sekin joihinkin sörsseleihin. Itse en kuitenkaan siitä kovin pidä. Kaneli käy hyvin omenasmuutiin. Vaniljajäätelö sopii jugurtin sijaan. Ja mielikuvitus on näissäkin sekotteissa suurin rajoittava tekijä.
Sokeria tietysti pitäisi vähentää, mutta kun makea on niin hyvvee. Keinomakeutusaineita joskus käytän, esim. syklamaattia.

Myös kaupan antimia voisin käyttää enemmän, esim. banaania, kiwiä, persiljaa, ananasta ym. eksoottisia etelän hetelmiä, mutta vähemmän tulee ostetua niitä. Miehenkuva kun on hamsteri, pihalta ja lähimetsistä kertyy kaikenlaista kaappeihin, kellariin pakkaseen, niin niitä yritän tuhota.
Onkohan tuo hamstraus nuukuutta, luonnevika, ominaisuus, sairaus, geenivirhe, perisynti vai mikä lie. Kempä tietäis sen. Vai tarvitseekokaan.


Tällaisen annoksen söin tänä iltana

Raparperia, ihan mahottomasti

 

Sitä vaan pukkaa. Kesä vasta alussa. Pakastinkin pitäisi saada tyhjäksi. Mihinkähän minä joudun.

No, vaikkapa keittopuuhiin.

Aluksi mehua ja hilloa, näistä aineista:

Edes hieman yritän tyhjentää pakkasta, siksi marjat.

1.2 kg (pari litraa, yksi pussillinen) punaisia viinimarjoja

3.5 kg raparperia

n. 2 dl piparmintun lehtiä  (kuohkeana, ei silputtuna)

1 kg kidesokeria

0.2 kg ruokosokeria ( ei ollut enempää kaapissa)

0.2 l tummaa siirappia

0.5 l vettä

Kuorin ja paloittelin raparperin varret. Piparmintun silppusin ihan pieniksi. Se tuli mukaan ihan mielijohteesta, pihalta kun sattui löytymään. Jotain käyttöä siis sillelkin.

Seuraavaksi iso kattila liedelle, marjat, raparperi ja vesi kattilaan. Tuli lähes täyteen, 10 l.

Hämmentelyä, kunnes alkaa kiehua, sitten sokerit sekaan. Harmittelin, kun ruoikosokeria ei ollut enempää, mutta sitten keksin siirapin. Kun makeutettu mössö kiehui taas, lisäsin mintun, viimeisenä, etteivät kaikki eteeriset öljyt ja aromit haihtuisi. Hiljaista keittelyä n. 10 min. Keitos oli tässä vaiheessa huvennut runsaaseen puoleen alkuperäisestä (litroissa, ei kilosissa). Niin paljon oli ilmaa välilöissä.

Siivilöin keitoksesta noin puolet mehuksi, loput jäivät löysähköksi hilloksi, kuumana. Hillohan on kuin Wanhan Ajan moottoriöljy, viskositeetti muuttuu lämpötilan mukaan. Kylmänä se on paljon jäykempää.

Ja tämmöinen oli saalis

 Eipä onnistu minun, hamsterin, pakastimen tyhjennys. Pari litraa marjoja sieltä käytin keitokseen, yli tuplasti tulee pakastettavaa.
Näillä helteillä kellarini on ihan liian lämmin säilöntään. Ja jääkaappini liian pieni.

Keitosten maku ylitti taas odotukseni, jotka eivät olekaan kovin korkeat. Minttu sopii joukkoon ihan hyvin. Aika makeaa siitä tuli, mutta niin miu mau mukkaa pittääki.
Mehuhan tulee juotavaksi, toivottavasti helteet tulevat takaisin. Ja hyvä jano. Hillo sopinee aamupuuron päälle, testaan heti huomenna. Vaalealle leivälle hillo sopii oikein hyvin, testasi jo. Ihan on kuin piirakkaa se, ja maito paras juoma raparperiruokien kanssa. Neutraloi oksaalihappoa, estää sen aiheuttaman luukadon.

Aikaa keittelyyn ja oheistoimiin meni kolmisen tuntia, eli pari litraa tunnissa.
Kotikokin homma on kuin rekkamiehellä, hitto soikoon: kyllä moni saa puuronsa helpommalla.

Mutta ei helppo elämä välttämättä ole antoisinta elämää. Mistä ite kukin tykkää.

Kastelujärjestelmä

Hellettä on ollut ja kuivaa jo toista viikkoa. Mutta ei huolta, kylähullulla on toimiva kastelujärjestelmä kasveilleni. Vanha rengaskaivo ja ämpäreitä.

Kaupungin vesijohto on tuotu asuinalueelleni vasta 60-luvulla. Asukkaiden on pitänyt pärjätä toistakymmenyä vuotta kantovedellä. Jotkut ovat kaivaneet kaivion tontilleen, jotkut hakeneet vetensä tappikelkalla ja vesikärryillä kaupungin vesipostista. Torppani entinen isäntä oli kaivanut kaivion, ja kun kallio tuli vastaan ennen vettä, ammuttanut sille lisää syvyyttä. Kaivon vettä on aikanaan juotu, enää ei uskaltaisi. Muutoksia on muussakin kuin ilmastonmuutos- ja yleisessä saatuneisuusolosuhteissa.

Renkaita kaivossa on kaksi, metrin korkeita. Kallioon on ammuttu saman verran lisää syvyyttä. Nyt vesiraja on kallion rajapinnassa.
Lisää vettä kaivoon tulee aina sateen sattuessa. Kaivon paikka on autotallin seinustalla. Sen katolta sadevesi valuu rännien ja sadevesiviemäriputkien kautta kaivoon, josta ylimääräinen vesi menee hukkaputkella kaupungin hulevesiverkostoon.
Kaivo oli paikallaan ensin, autotallin ja putkisysteemin rakentamiseen on kylähullu syyllinen.

Kaivoämpäri tuli torpan kaupoissa, samoin kuvassa näkyvä kastelukannu, sinkittyjä ja pitkäöikäisiä molemmat. Vuosimallia en tarkkaan tiedä, mutta jostain 50-luvulta, arvaan.
Ämpäri on betonin ryvettämä. Edellinen isäntä on kantanut sillä kuraa. Torppaa on rakennettu 1953, joten ämpäri voi hyvinkin olla jo kuusikymppinen. Ja yhä iskussa, vaikka onkin monta tehtävää ja isäntää palvellut.
Myös ämpärin köysillä on historiaa.
Harmaa naru on tullut kylähullun haltuun viime vuosituhannella. Se on ollut alunperin päänvientiköysi. Ei kuitenkaan mikään hiorttoköysi, vaan on kiertänyt kuivatussylintereiden päitä ja ohjannuto paperiradan päätä pytyltä toiselle.
Ensimmäisen uransa kösiurissa kierrettyään ja siinä täysin palvelleena se päätyi kylähullun matkaan pakkausnaruksi.
Kolmas työ köydellä sitten onkin tämä ämpärin jatkeena toimiminen.
Vihreä köysi on vahvistuksena ja varmistuksena, koska harmaan kestokykyyn en enää täysin luota.  Köysi tuli perheeseeni traagisella, vai olisiko sittenkin romanyttisella tavalla, riippuu näkökulmasta ja arvioijan kyynisyyden asteesta. Se roikkui hääparin kuljetusauton perässä ja kiskoi kenkärajoja, peltipurkkeja yms. asiaaankuuluvaa rojua.
Kylähullulla oli taannoin kohtuullisen kokenut auto, joka pääsi tuohon kunniatehtävään. Poikani kaverin sisko avioitui, ja siihenhän tarvittiin tietysti reksvisiittaa. Vanha Saabini sai tuon tehtävän, poikani toimi schaföörinä. Saab ei enää ole hallussani, luultavasti ja toivottavasti kuitenkin vielä voimissaan. Se pääsi hyvään kotiin, museorekisteristä uusi omistaja puhui.

Tällainen oli Saab. Tulkoon kuva mukaan, vaikka auto ei otsikon aiheseen kuulukaan.

Rusakkoaita

Olen rajotteisesti rasisti.
Jänisroduista syrjin ainakin rusakoita, omalla pihallani. Julistinkin sen rusakkovapaaksi vyöhykkeeksi ja rusakot ei-toivotuiksi eläimiksi kasvimaallani. Aitasin ison osan tontistani.

Ennen aidan pystytystä leikkasin nurmikon, ensimmäisen kerran tänä kesänä. Turhan aikaisin, luonnon monimuotoisuuden kannalta. Liian myöhään, naapurit ja ohikulkijat varmaan tuumivat.
Ajankohta sopi itsekkäästi ottaen juuri nyt minulle. Sattui olemaan sopivasti aikaa, ja mikä tärkeintä, juuri ja juuri riittävästi intoa. Nurmikon leikkaus aidan alta on lisäksi helpompaa ennen sen pystytystä.
Rusakot käyvät aina vain kesymmiksi, röyhkeämmiksi, runsaslukuisemmiksi ja, niin näyttäisi, myös suuremmiksi. Tulevat pihaan ja syövät kaikkea ja sen lisäksi mitä vain suun eteen sattuu. Yöllä ja päivällä, myös välivuorokaudenaikoina.
Aita on ihan vain kotitekoisista elementeistä kassattu, niitä asettelin  jonoon. Aidan pystyrimat ovat vähän irti maasta, että sympaattiset siilit mahtuvat juoksemasan niiden ali, mutta rako on sen verran ahdas, että kömpelö rusakko ei siitä mahdu.
Nyt, kun kasvimaalla on jo jotain rusakoille kelpaavaa kasvia, niin se kyllä niille kelpaa. Eihän se sovi, että jänikset syövät minun pöydästäni. Asianhan pitäisi olla juuri päinvastoin; minä söisin jäniksiä pöydässäni.
Mutta kun ei se mene niinkään. En luota city-rusakoihin ollenkaan. Ymmärtävätköhän ne syödä kaupunkioloissa vain ja pelkästään puhdasta ravintoa. Saattavat pistellä poskipusseihinsa mitälie ihmisten jätteitä. Ja marinoivat itsensä kaikenmaailman myrkyillä. Meidän ihmisten kiusaksi, tekevät itsestään ihmisravinnoksi kelpaamattomia, ehkä. Ilkeitä otuksia.
On jänisjahdittomuudelleni toinenkin syy, mutta kianouteni estää minua paljastamasta hellämielisyyttäni.

Onkohan avomaan kurkku tavallista kiireisempi tänä suvena. Kukkii, ja joitakin poikasiakin on jo.
Kurkun juurella näkyy vielä yksi syy ruohonleikkausvimmalleni; kate. Ruohosilppua levitin kurkun, kurpitsan ja muidenkin kasvien juurille. Kate estää rikkaruohojen invaasiota, vähentää haihduntaa ja lannoittaa hyötykasvia. Viljeltävä kasvi saa olla kattamisaikana sen verran iso, ettei se tukehdu ruohosilpun alle. Kokisi rikkaruohon kovan kohtalon.

Ei mene kaikki kylähullun puutarhassa kuin Strömsössä.
Sokeriherne ei onnistunut tänäkään kesänä. Viime suvena oli sama harmi. Vain muutama taimi on ilmestynyt mullan alta.
Ovatkohan luonnonvoimat minua vastaan. Epäilen luonnon ilmavoimia. Variksia, harakoita ja varsinkin räkättejä. Etteivät vain söisi siemeniäni. Matoja etsiessään ehkä erehtyvät pitämään maasta esiin puskevaa taimea madoksi, ja syövät sen, herneenalkuni. Tai sitten eivät erehdy, vaan syövät herneitä ihan varsin tahallaan. Ensi keväänä pitää hernepenkkikin harsottaa. Nyt en saamattomuuttani levittänyt harsoja kuin porkkanalle, lantulle, punajuurelle...

Ei ole maanviljelys helppoa, mutta onpahan kuitenkin epävarmaa. Jos eivät tuholaiset vie satoa, niin vielä uhkaa kuivuus, halla, monsuunisateet, pyörremyrskyt, zunamit, maanjäristykset.... Onnen kauppaa on se. Mutta kylähullulla onneksi vain harrastus, ei elinkeino.
Yhtenäkään kesänä eivät kaikki kasvilajit ole minulla onnistuneet täydellisesti, mutta eipä ole tullut kaikista lajeista täyttä tuhoakaan. Ja mikä parasta, puutarhanhoidon vaikutus mielenterveyteen on positiivinen. Niinkuin kaikkien muidenkin mieluisien puuhien ja harrastuksien.

Syyssoppaa suvulle

Taka-Pajulampisten kanssa kävimme eilen iltasella poikani ja vaimonsa luona, kutsuttuina, savukalalla. Hyvää olivat kirjolohesta loihtineet. Lisäkkeet olivat myös maistuvaisia; paistettuja kasviksia ja vihreää salaattia. Yllätyksekseni valkoviinikin voi olla hyvää. Jotain australialaista, makeahkoa, en muista nimeä. Täytynee miniältä kysyä, että osaan itsellenikin joskus ostaa.

Oikein yökylässä Takapajulampiset olivat.
Aamupalaksi söimme sitä eilistä:

 Rieskaa ja muuta leipää, lähiruokaa sekin (lähikaupasta ostettua). Ruohosipulia, salaattia ja pinaattia keräilimme pihalta. Väliaamupalaksi oli raparperipiirakkaa vaniljakastikkeella ja päätteeksi aamukahvikonsertti. Tyttäreni on aloittanut uuden harrastuksen, arvaatteko mikä on soitin.


Aamupalan jälkeen seuraavana ruokailuna on vuorossa lounas Eiliset isäntämme kutsuimme einehtimään samaa murkinaa kanssamme.
Päivän pääateriaksi valmistimme syyssoppaa.
Juureksia tuli pakastettua viime syksynä runsaanpuoleisesti, joten niitä tuhosimme. Suoraan tunkiolle niitä ei sovi heittää, olisi ihan hullun hommaa.
Kummasti pyrkii keitos kylähullulla usein kasvamaan aiottua isommaksi, niin nytkin. Soppaa tuli tuo iso kattila yli puolilleen. Onkohan se suuruudenhulluutta.
Ihan kaikkea emme viisistään viitsineet kerralla syödä.

Lounaan jälkeen sitten kahvittelimme, taas raparperipiirakkaa. Lisäksi oli tarjolla lähikaupan keksejä, mutta kohteliaat vieraani uhrautuivat ottamaan vain piirakkaa. Liikuttavaa.

Kaikella on aikansa ja määränsä, niin tämän viikonlopun vierailuillakin. Mukaansa pitkämatkalaiset saivat osan taustalla näkyvistä esikasvatteista. Aikovat istuttaa niitä jonnekin Taka-Pajulammen takapihalle. Ja pataan sanoivat niiden sitten lopulta päätyvän.

Raparperipiirakka

Taka-Pajulampiset

Tyttäreni miehensä kera, eli Takapajulampiset kävivät eilen sukuloimassa. Jotain tarjottavaa vieraille kuuluu varata, kylähullukin tajuaa sen verran käytöstavoista. Proteiinirieskaa ja raparperipiirakkaa leivoin. Tämän näköisiä niistä tuli:

Rieskan resepti on toisaalla tässä blogissa. Nyt niitä tuli 6 kpl, sähköuunissa paistettuja. Maitoa oli 7 dl, joten yksi rieska desistä pitää likimain paikkansa, edelleen.

Raparperipiirakka on ennen kokeilematon. Hullun rohkeasti tein sitä isohkon annoksen, kun kerran pääsin aloittamaan ryhtymisen vaikeuden korkean kynnyksen yli.
Kylähullu tykkää nisusta. Oikeastaan olen ihan pullisti. Siksi piirakan pohja perustuu pullataikinaan, hiukan muunneltuun tosin. Koska suvussa on lievää laktoosivaivaa, olen pullataikinan yleensäkin tehnyt maidon sijasta veteen. Soija antaa tällaisille leivonnaisille maitomaisuutta ja muutenkin mukavan vivahteen. Koko resepti, näille kolmelle paksupohjaiselle piirakalle on tällainen:

1 litra vettä
2 kananmunaa
2 pussia kuivahiivaa
5 dl sokeria
1 tl suolaa
1 dl soijajauhoja
1 dl ruisjauhoja
1 dl ohrajauhoja
1 dl talkkunajauhoja
n. 2 kg vehnäjauhoja
1 ... 2 dl rypsiöljyä

Täytteeksi
n. 2 l kuorittuja, pätkittyjä raparperin varsia
2 dl ruokosokeria
n. 3 rkl perunajauhoja

Taikina sekoitellaan ja alustetaan kuten pullataikina yleensäkin, eli
Vesi lämmitetään selvästi kättä lämpimämmäksi. Kuivahiivalle otin puoli juomalasillista vettä lasiin, sinne hiiva ja teelusikallinen sokeria, sekoitin. Hiiva herää sokerisessa, lämpimässä nesteessä nopeasti, ja lisäksi näen, onko hiiva elävää. Kun seos pyrkii yli reunojen, niin sitten vain taikinan sekaan.
Veden sekaan rikoin ensin munat. Jos sattuu mätämuna sekaan, ei se pilluuta koko taikinaa.
Seuraavaksi joukkoon muut kuiva-aineet, vehnäjauhot viimeisenä. Kun taikina irtoaa kulhon reunoista, on jauhoja riittävästi. Viimeisenä vaivataan rypsiöljy sekaan.

Kylähullu tekee tämänkin homman vaikeasti, eli käsin vaivaten. Koneellakin sen tietenkin voisi tehdä, mutta tämänkokoisen taikinan vaivaukseen tarvitaan isohko kone, ehkä betonimylly.

Kun taikina on kohonnut kaksinkertaiseksi, se kaulitaan levyiksi ja levyt leivinpaperin päälle, jonka alla on paistovuoka tai -pelti.

Rapartperit ehätti Takapajulampiska, joka tuli tuossa vaiheessa vanhaan kotiinsa, levittämään piiraille, ruokosokerin ripotteli seuraavana ja siivilöi vielä perunajauhot turhan mehuisuuden estämiseksi. Paistettaessa raparperi mehustuu sen verran, että syöminen menee helposti sotkuiseksi iman jäykistettä.
Samaan aikaan samassa keittiössä, kylähullu aloitti rieskan paistamisen.

Raparperia tässä ohjeessa on reiluhkosti, koska piha työntää sitä juuri nyt enemmän kuin ehdin käyttämään. Mihinkökähän kaikkeen muuhun hyvään tarpeeseen sitä voisi käyttää, ehkä viiniksi... Voisikohan.
Normaali nisutaikina toimisi piirakan pohjana myös mainiosti, mutta vaihteeksi tuo maustaminen muilla jauhoilla toimi oikein hyvin (ruots. överbra). Sen verran hyvä piirakasta tuli, että enpä pelkkään vehnäjauhoon taikinassa enää pitäydy. Nyt tekisi mieli väittää, että ei koskaan. Koskaanhan ei saisi sanoa "ei koskaan". Saakohan sen kirjoittaa; luulenpa että joku kyllin hullu ainakin saa...

Kuvan leivonnaisista on pari rieskaa ja piirakan maistiaiset jo kadonneet. Eivät kuitenkaan menneet hukkaan, vaan kulinaarisiin nautintoihin.

Omenapuu kukkii, ja raparperi kasvaa

Alkukesä on hienoa aikaa. Luonto kukoistaa, lakastumisen aika on jossain kaukaisessa tulevaisuudessa eivätkä hyttyset juurikaan haittaa ulkoilmaelämää.

Ja omena kukkii.

Samoin kullero. Ihan on omia aikojaan etsinyt kasvupaikkansa. Hyvä valinta, minun mielestäni.
Taustalla, seinustalla kukkii myös mesimarja. Marjoja ei valitettavasti kehity, samaa sukupuolta kasvustoni lienee. Mistä lienee sekin alunperin tuohon lennähtänyt.

Kulleron kasvupaikka on tässä, leikkimökin edessä.


Raparperi kasvaa kohisten. Kohta ihan pääsemättömissä olen sen kanssa. Piirakkaa, kiisseliä...
Eihän vaan taas tarvinne pyytää naapureita avuksi, että käytetyksi tulisi.
Etualalla sinnittelee kurkun taimia, kasvunsa alkutaipaleella tosin. Kohta kukkivat nekin...