Kävin raparperipuskan kimppuun, se oli taas paisunut, ja nuukuuksissani yritin edes osan pelastaa. Tuli sitten isompi kimppu varsia mukaan kuin oli alunperin tarkoituskaan.
Raparperikiisseli sopii mainiosti aamupuuron päälle, kulutusta sille on siis jatkossakin. Vielä tilkka maitoa, niin maistuu ainakin meikäläisten suussa. Jotka tykkäävät hulluna puurosta.
Ohje on ihan perusresepti, suurensin sen Kotikokin sivuilta kolminkesrtaiseksi.
1.5 l raparperipaloja
3 l vettä
2 dl sokeria
Suurus
2 dl kylmää vettä
10 rkl perunajauhoja
Raparperit ja sokeri veteen, keitetään, kunnes raparperit hajoavat (n. 10 min).
Suurus sekoitetaan eri astiassa. Kattila nostetaan liedeltä. Suurus kaadetaan liemeen nauhana koko ajan sekoittaen.
Kiisseliä kiehautetaan vielä ( kunnes kuplahtaa).
Kiisseliä voi nauttia kylmänä, mutta myös lämpimänä, kuten nyt tein. Sen päälle sopii hyvin vaniljakermajäätelö, monessakin mielessä
- kulho ei tullut ihan reunoja myöten täyteen, tilaa siis oli
- maut sopivat hyvin yhteen
- jäätelö on maitutuote, jossa on siis kalsiumia. Raparperin oksaalihappo syö sitä, joten luusto heikkenee, ellei ravinnosta saa syötävää oksaalille
Pääruokana oli tänään pakkasesta mikrotettua Syyssoppaa. Sitäkin tuli viimeksi paljon liikaa. Pakastearkku pitäisi saada tyhjäksi, ennenkuin uutta satoa alkaa sinne taas kertyä.
Tällaisissa tilanteissa joskus mieleen häivähtää ajatus, että olisiko joku kattilan ja pakastimen tyhjennyskumppani kätevä, isolleen kun ruoka-annokset tuppaavat menemään. Saisin itsekin monipuolisempaa ruokaa, kun ei tarvitsisi niin monta annosta samaa lajia syödä.
Ajatushan on kerettiläinen ja epäinhimillinen, ei ehkä ihan kansanmurhan luokkaa oleva rikos ihmiskuntaa vastaan , mutta yksilöä vastaan kuitenkin.
Ruokani on askeettista, vaihtelu vähäistä, maku sattumanvaraista, kattaukset... niin, puuttuvat... Ja pahinta kaikista, kattilantyhjentäjä joutuisi katselemaan ja sietämään kylähullua, ainakin ruokailun ajan.
Ex-puolisoni voisi todistaa, että se olisi kärsimystä. Ei sentään fyysisesti, mutta psykososiaalisesti kuitenkin. Tämä tunne oli ajoittaista. Ja molemminpuolista, ainakin luulen niin. Mutta tuomio ei ole elinkautinen, kuitenkaan, nykyaikana. Armahdimme toisemme.
Yksin elämisessä on puolensa. Mitalin molemmat.
Siksi, ainakin toistaiseksi; humanismi voittakoon!
