Puolukkaa mehuun

Kävin vielä kerran vanhalla tutulla aukolla marjassa. Viime kerralla löytämääni marikkoa jäi vielä poimittavaksi. Ja joku oli käynytkin pomimassa. Minun marjani.

Jokamiehen oikeus on ihan hieno pohjoismainen erikoisuus. Kummasti vain itse löydetyt marjat alkavat tuntua ihan ikiomilta, vaikka kasvavatkin kenen-lie-metsässä.
Samanlainen oikeushan kaikilla muillakin niihin on. Ei ensimmäisenä löytäneellä ole niihin yksinoikeutta. Välillä tämä tuppaa unohtumaan.

Käveleskelin siis aukkoa ympäri ämpäri, ja löysinkin tarpeeni.Lähes pari ämpärillistä.
Ihan hyviäkin uusia marjamättäitä löysin:

Ja  tuo keskellä olevan kanto näyttää tältä lähikuvassa:

Kypsiä ovat jo, vaikka ei pakkanen ole vielä purassutkaan. Hyviä mehumarjoja.

Aurinkoisella poutasäällä marjastus on ihan mukavaa. Yksin poimiessa on se hyvä puoli, ettei tarvitse hötkyillä. Voi naatiskella, katella ja kuulostella. Porukassa homma menee helposti kilpailuksi. Turhaa näyttämisen tarvetta. Valitettavasti. Muutenhan tämäkin homma olisi mukavaa seurassa.
Varsinkin tauot, kahvittelu ja muu sellainen.

Poutaa oli aluksi, mutta toisella ämpärillä alkoi tihuutella. Sitten alkoi takuta homma. Vähän jäi vajaaksi se toinen sanko. Marjatkin loppuivat viimeiseltä laikulta. Enkä viitsinyt enää uusia mättäitä etsiä, parin puuttuvan litran vuoksi.
Puhdistettuna niitä oli tämän verran.

Ikinä en ole näin paljoa puolukoita samana syksynä kerännyt. Enkä mehua niistä tehnyt. Omena-puolukkamehu oli sen verran onnistunutta, että lisää pitää saada.
Se ahneus. Hamsterin vikaa...

Kanttarellikastike

Eilisistä kakkoslaadun kanttarelleista tein kastikkeen, perunoille. Yksinkertaisen, näistä aineista:

Runsas desi eilen kuivattuja kanttarelleja. Tuoreet olisivat yhtä hyviä. Säilyvyyden varmistamiseksi käristin sienet mahdollisimman pian, kun olivat jo hoeman yli-ikäisiä.
Pieni sipuli
Rypsiöljyä paistamiseen (pari- kolme ruokalusikallista)

Purkillinen kooksmaitoa (4 dl)
Suolaa
Vähän soijakastiketta (ehkä ruokalusikallinen)
Pippuria myllystä
Maizenaa
Persiljaa koristeeksi

Kuullotin paloitellun sipulin öljyssä.
Lisäsin sienet ja käristelin pari miunuuttia, en siis kovin kauaa, esikypsytettyjä kun olivat.
Lisäsin kookosmaidon vähitellen, hämmennellen koko ajan ja kiehutin hiljalleen kymmenisen minuuttia, jonka aikana lisäsin suolan, soijakastikkeen ja maizenan
Sitten pippuri.
Katkaisin virran ja haudutin vajaan vartin, kunnes perunat kypsyivät.
Loppuvaiheessa lisäsin persiljan silputtuna.

Jotain siitä jäi puuttumaan. Hyvää se kyllä on näinkin, mutta ei täydellistä. Mietintää ja mielikuvitusmakustelutehtävää jäi. Ja niin jäi kastikettakin, seuraavalle päivälle.
Ehkä kokeilen sitten jotain. Olisikohan se tabasco. Ehkä ei sentään, sienen maku peittyisi eikä korostuisi.
Mietitään...

Kanttarelleja

Sienimetsässä kävin. Liian myöhään. Tai sitten väärässä paikassa.

Varmoja paikkoja minulla, noviisilla, ei ole. Siksi menin umpimähkään. Tai ei sentään sinne, kirjaimellisesti.

Umpimähkähän on kuumaa tuhkaa, jonka sisällä kekäle säilyy yli yön hehkuvana. Tulen saa aamulla, kun hiiltä puhaltelee ja sytyttää sillä sytykkeen. Umpimähkästä kaivettiin kekäle ennen tulitikkuaikaa. Ei tarvinnut käyttää tuluksia ja taulaa.

Näin tukalaan ja tukahduttavaan paikkaan en siis joutunut, vaan raikkaaseen syysmetsään. Mukava siellä oli käveleskellä, vaikka en juuri mitään löytänytkään, tuntukausiin. Sieniähän kyllä oli, mutta minulle tuntemattomia. Esimerkiksi isoja, herkullisen punaisia valkopilkullisia. Ja lähes saman näköisiä, valkoisia. Tuntemattomiin en kajonnut, enkä edes lähempää tuttavuutta yrittänyt hieroa.

Sieniä etsiessä ei voi pitää kiirettä, muuten juoksee saaliin ohi. Katse pitää pitää tiukasti maassa, vaikka se harhaileekin puolelta toiselle.
Tässä lienee yksi sienestyksen viehätys, kiireettömyys. Ja keskittyminen olennaiseen; luontoon.
Vielä kun oppisi lukemaan metsää - minkä tyyppisillä paikoilla mikin laji viihtyy. Ja mihin aikaan syksystä. Ja oppisi monia, monia syötäviä - varsinkin herkullisia - sienilajeja.

Edellisellä retkelläni opin, että kannattaa samoilla sammalpeitteisissä, kosteissa metsissä. Sieltä niitä löytyy enemmän kuin kanervikosta, jäkäliköstä tai risukosta.
Muutaman kanttarelliyksilön ja edelliseltä reissulta tutun rusko-orakkaan löysin.


Mukanani, tukenani ja turvanani, minulla on metsässä yksinkertainen ja helppokäyttöinen navigaattori. Siinä on kolme muistipaikkaa, joihin kuhunkin saa merkattua merkkaushetken paikan nappia painamalla. Kone näyttää sitten etäisyyden ja suunnan tähän merkattuun paikkaan. Kulkuneuvoni, pyöräni, merkkasin yhteen näistä paikoista.
Eihän tähän koneeseen kannata täysin luottaa, häiriö tai virran vähyys saattaa yllättää. Suunnista kannattaa vähän huolehtia itsekin, kaiken varalta. Mutta lisätukena tämä on hyvä. Ja paluumatkan harhailua vähentää.

Kun alkoi näyttää siltä, ettei sieniä nyt lödy täältä umpimetsästä, otin naviugaattorin ja siitä suunnan pyörälle.

Ja eipäs aikaakaan, kuinkas ollakaan, melkein heti oli metsä "keltaisenaan" kanttarelleja.
Mutta: Suurin osa ylikypsiä. Siis, taas kerran, hyvä tilaisuus, mutta olin myöhässä. Tuli mieleen Nykäs-Matin "bon-voyage-tunne". Ennenkin minulle on käynyt näin, oikea paikka, väärä aika. Olisinpa osunut paikalle muutamaa viikkoa aikaisemmin. Varmaan kolme neljästä sienestä oli vanhentunut ihmisravinnoksi kelpaamattomaksi mössöksi.
Olihan siellä hyviäkin, myöhäisheränneitä. Niitä sain puolisen ämpärillistä.

Ensi syksyä varten merkkasin paikan yhteen navigaattorini muitipaikoista. Joku päivä pitäisi käydä vielä etsimässä tuo apajapaikka, että löytäisin sen ilman tekniikan apua. Varmaan hukkaan tuon merkkauksen ennen ensi vuotta. Helposti se käy, nappia painamalla. Väärässä paikassa, väärä nappi, ihan vaan vahingossa.

Alussa väitin, että olin väärässä paikassa.
Tuo apajapaikka oli sikäli väärä, että oikeassa paikassa olisi voinut olla suppilovahverota. Niiden sesonki olisi nyt parhaimmillaan. Mutta sitä paikkaa en löytänyt.

Iltasella putsailin kanttarellit ja lajittelin ne kolmeen kategoriaan: ykkös- ja kakkos- ja tunkiolaatuun. Tässä kaksi jälkimmäistä kasaa käristettynä. Kuivalla pannulla kiehutin irtovedet höyryksi.

Vasemmalla on siis ykköset, oikealla kakkoset. Osasta kakkosia teen huomenna kastikkeen. Muut pakastan, asianmukaisesti laputettuna. Seuraavaksi siis alan laputtaan.

Syyssoppa. Nyt osuivat mausteet makuhermooni

Joitain kasveja pelastin kasvimaalta pataan ennen pakkasia. Vähäisiä rippeitä ei viitsi enää säilöä. Paras on silloin syödä ne suuhunsa.

Kesäkurpitsan poikasia oli vielä kasvanut, yllättäen. Syksy on jatkunut pitkälle lämpimänä, ilman isompia yöpakkasia.
Parsakaali eli brokkoli oli versonut uusia, pieniä nuppukimppuja myös.
Juurekset ovat vielä maassa. Tuskinpa ne kasvavat enää, mutta säilyvät paremmin kuin lämpimähkössä kellarissani.
Joitakin yrttejäkin on vielä pihassa; ruohosipulia, lipstikkaa ja oreganoa, odottavat syksyn pakkasia. Persiljat ja timjamit aion vielä kerätä omaan pakastimeeni. Kunhan ehdin (lue: viitsin).

Koko osaluettelo oli tällä kerralla tällainen:

Kesäkurpitsan paloja n. 3 l (kuorin, poistin siemenet ja keskiosan hötön, kuutioin kelpuuttamani osan)
Brokkolia litran verran pieneksi silputtuna
Porkkanan paloja puolisen litraa
Punajuurta runsas varttilitra kuutioina
Lanttua saman verran
Pari pienehköä purjoa paloina
Puolenkymmentä tomaattia paloiteltuna

Ruohosipulisilppua ehkä desin verran
Lipstikkaa (lihaliemen korvike) vajaa kymmenen lehteä (n. ruokalusikallinen) silputtuna
Oreganoa vähän enemmän
Timjamin lehtiä ehkä ruokalusikallinen, hakkasin senkin silpuksi
Basilikaa pari ruokalusikallista silppuna (pakastimesta)
Samoin salviaa ja rakuunaa
Persiljasilppua tuli runsas desi, sehän lisätään keittoon vasta viimeisenä, koristeeksi (maustevaikutuksensa lisäksi)

Korianteria jauhoin n. ruokalusikallisen
Pippuria mylläsin varmaan kymmenen kierrosta
Suolaa ehkä teelusikallinen, siis varsin vähän (yrtit, kinkku ja soijakastike lisäävät suolaisuuden tunnetta)
Sokeria (aromivahvenne) pari teelusikallista

Soijakastiketta loraus (pari- kolme ruokalusikallista, ehkä vähän enemmänkin, en mitannut)
Balsamikoa vähän vähemmän
Chilikastiketta vielä vähemmän, ehkä ruokalusikallinen (tämä oli uusi kokeilu, minusta onnistunut)

Kinkkusuikaleita 300 g, pieneksi paloiteltuna (niitä leivän päälle tarkoitettuja keittokinkkuviipaleita, eli kypsennetyä valmistetta)
2 purkkia ruokakermaa (4 dl). Ruokakerma on maitoa parempi, pakkasen kestävä neste.


Ja pataanpanojärjestys oli tällainen (muistaakseni):

Otetaan yksi kymmenen litran kattila. Pohjalle pari senttiä vettä, joka kuumennetaan kiehuvaksi (kuusiasentoisen lieden nelosella). Lisätään porkkanat ja lantut. Kiehautetaan pari minuuttia. Lisätään punajuuret. Odotetaan, että  kiehuu taas. Lisätään brokkoli ja purjo, kiehahtaa, lisätään kasäkurpitsa ja odotetaan taas kiehumista. Sitten lisäsin tomaatit ja kinkun ja annoin keitoksen kiehua hiljalleen viitisen minuuttia. Koko keittelyn ajan keitosta kannattaa hämmmennellä silloin tällöin, ettei se palaisi pohjaan.

Seuraavaksi lisäsin suolan, sokerin ja kastikkeet (soija-, balsamiko- ja chilikastike), mausteet ja ruokakerman.
Lieden pistin nollille ja hämmentelin vielä, kunnes kattila lakkasi kiehumasta. Viimeiseksi persiljasilppu pinnalle ja haudutusta kannen alla vartin verran.

Ja sitten syömään.

Edellisiin yritelmiini verrattuna tässä oli parempaa mausteisuus. Yrttejä ja varsinkin mausteita käytin runsaammin. Korianteria ja pippuria tuli ainakin tuplat edelliskerrasta. Ja chilikastike oli oikein onnistunut koe. Kitalaessa tuntuu lievää poltetta tätä syödessä. Oikein hyvä se..
Toinen parannus oli sakeus. Keitinvettä  oli hyvin niukasti. Kasveista irtoaa lisänestettä keitettäessä, joten ei keitos helposti keity ihan kasaan, kun kiehuminen alkuun päästään. Kurpitsa varsinkin, jota nyt oli poikkeuksellisen paljon, on oikein vetinen kasvi. Enemmän on tämä muhennosta kuin keittoa.
Kyl mie tykkäsin.

Kyytipoika tuossa vieressä on omaa keitosta, omena-puolukkamehua.

Aikaa keiittopuuhaan meni kolmisen tuntia. Pari tuntia siitä meni kasvisten keräilyyn, pesemiseen, kuorimiseen ja pilkkomiseen.
Viitisen litraa sitä taas tuli. Osan syön lähipäivinä, mutta joutuu siitä osa pakastimeenkin.

Aamukahvi, ja syksyn viimeisiä vihreitä

Syksy saa.
Kohta ei saa pihalta omaa viherrehua enää pöytään. Pakkanen panee ruohon ruskan ruskeaksi, homeen harmaaksi tai kelmeän keltaiseksi. Ei huokuta se syömään, enempää ulkonäön kuin maunkaan puolesta.
Nyt nautin vielä oman maan antimista, viimeisimmistä. Kohta ollaan säilökkeiden ja kaupan tarjonnan varassa.

Vielä on parsasalaatti ja persilja vihreää, kurkkukin löytyi penkistä. Ja sisällä jälkikypsytetyt tomaatit ovat punastuneet.

Onhan tuossa kaupan ostoksia nytkin, alkusyksyllä; kahvijauho, leivät, levite ja juusto.
Pullan korvikkeena oli tällä kerralla vaaleahko leipä ja puolukkahyytelöä levitteenä päällänsä.

Korianteria puimalla purkkiin

Puimakoneeni on alkeellinen: sormeni. Nypin marjat yksitellen kuin Juan Valdez (kahvimainoksen brasilialainen mannekiini, jonka huhu kertoo kuolleen nälkään). Nälkäkuolema ei kylähullua kuitenkaan uhkaa, vaikka elämä askeettista onkin.

Satoisa kasvi on tämä korianteri. Olisinkohan kylvänyt parikymmentä siementä keväällä, ainakin sata-, ellei tuhatkertaisena sain ne takaisin.
Toimisikohan tämä elinkeinona jollekin maajussille. Kuminaa viljellään jo Suomessa ihan puimakonemittakaavassa. Laatu kuminassa kuuluu olevan etelämmässä viljeltyä parempi, aromikkaampi. Johtuu kuulemma valon määrästä.
Samaa väitän näistä koriantereisatanikin.

Viljelymenetelmää maajussi joutuisi kyllä kehittelemään ihan itse. Minun menetelmäni vastaa lähinnä vanhaa seipäillä kuivatusta.
Kuukauden päivät, ihan turhankin kauan, kuvattelin niitä keittiön pöydällä. Pikku hiljaa, aina joutessani nypin siemeniä irti varsistaan lasipurkkiin.

Reilu puoli litraa luulisin niitä olevan. Varmaan vuoden tarve pienelle perheelle, hyvinkin.

Tomaattisato on tuossa samassa kuvassa mukana, haitanneeko mittään. Minua ei ainakaan.

Raakoja tomaatteja

Eivät ehtineet tomaattini kypsyä ulkosalla, muutamaa maistiaisyksilöä lukuunottamatta. Maukkaita olivat, paljon parempia kuin kaupasta ostetut. Paljonkohan tuossa arviossa on lumevaikutusta ja itsepetosta. Eipä väliä, pääasia että maistuivat.
Eihän niitä paljoa ollut tulossakaan, kolmesta mullalla täytetystä ämpäristä, ja  rutto vei osansa. Tässä pääosa kesän sadosta keittiön työpöydällä:

Kerrotaan, että raakileet kypsyvät vielä pensaasta poimimisen jälkeen huoneen lämmössä. Ja pitäähän se paikkansa:

Viikon kypsytrtelyn jälkeen on punaisuus lisääntynyt, ja muutama punaisimmaksi ehtinyt syöty pois.

Tarkoituksenani oli kokeilla vihreiden tomaattien säilömistä etikkaliemeen, mutta enpä viitsikään. Hyvin näyttävät kypsyvän sisätiloissa, ja tuskinpa säilökkeet olisivat tuoreita hedelmiä parempia. Tämän vertaiset saan kyllä syödyksi tällaisenaan.

Nuo marjat kuvassa ovat koriantereita. Niistä kirjoitan oman juttunsa. Saan siten uuden otsikon ja lisää lukumäärää.
Toisin kuin tomaateissa, näissä kirjoitelmissa pääasiani on määrä eikä laatu.  Niinkuin mahd.lukija on huomannutkin.

Yrttejä talvisäilöön

Pakkasta oli luvassa jo viime yöksi. Siksi keräsin hallanaroiksi luulemiani yrttejä jo eilen suojaan sisätiloihin. Aikaisemminkin olisin jo voinut niitä säilöä, mutta kun....
Toki olen jotain säilönyt jo aikaisedmminkin. Tillit alkoiivat kukkia, joten osasta niistä tuli kruunutilliä, osasta pelkkää tilliä talveksi. Osan kuivasin, osan pakastin.

Tällaisen kasan keräsin tällä kerralla:

Takimmaisena on rakuuna, edessä vasemmalta basilika, oregano, rosmariini ja salvia.
Huuhtelin yrtit eilen illalla ja kasasin kekoihin pöydälle valumaan.

Tänään olikin käsitöitä moneksi tunniksi. Irrottelin lehdet varsista ja valkkasin mukaan vain lakastumattomat lehdet. Maustekäyttöön kelpuuttamani yrtit pussitin pakastuspusseihin. Pusseista puristin ilmat ulos leikkuulaudalla pöytää vastan. Uskoisin yrttien säilyvän parempina vähähappisissa oloissa. Lisäksi, ilmaa ei kannata säilöä. se säilyy ihan yhtä hyvänä ilmakehässä vapaanakin. Eikä suotta täytä pakastinta.

Pusseja tuli tämän verran:

Kynä tuossa kasan vieressäon ihan vain mittatikkuna, olisikohan se noin desimetrin pituinen.

Korianterit ovat vielä kuivumassa keittiön työpöydällä. Kyllä ne olisivat jo puintikunnossa. Irroittelen marjat varsista tässä lähiaikoina, sormin, ja tiputtelen ne lasipurkkiin.

Maahan jäi vielä  ainakin persilja ja timjami. Nehän kestävät pikku pakkastakin. Pyrin säilömään nekin heti kohta, tai ainakin ensi tilassa.

Sienikastike

Eilen löytämistäni haaparouskuista tein sienikastiketta. Ei ihan mennyt toivomallani tavalla, parannettavaa jäi, mutta syötävää, jopa hyvää siitä tuli silti.Tällaisilla aineksilla:

Muutama sieni, olisiko vajaa puoli litraa poimintamuodossaan, esikypsennettyjä ja silputtuja
Kolme keskikokoista sipulia silputtuna
400 g sika-nauta jauhelihaa
Purkillinen (0,4 l) kookosmaitoa
Ripaus suolaa (0,5 tl)
Mustapippuria myllystä, olisiko mennyt n. 5 kierrosta
Rypsiöljyä paistamiseen

Valmistusproseduuri oli ihan tavallinen: Kuullotin sipulit öljyssä, paistoin jauhelihan ruskeaksi, lisäsin eilen esikypsentämäni sienet (esikypsensin ne säilyvyyden varmistamiseksi, tuoreita sieniä voisi käyttää yhtä hyvin).Käristelin vielä pari minuuttia ja lisäsin kookosmaidon. Kiehuttelin lievällä lämmöllä viitisen minuuttia, maustoin suolalla ja pippurilla. Sitten annoin hautua pannulla kannen alla vartin verran.

Perunoita keitin lisäkkeeksi. Salaatteja löytyi pihalta, ei siis ole ollut vielä kovia pakkasia.
Eli tällainen arkiruoka sunnuntaipäivänä.

Ja ne viat: Sika-nauta jauheliha haisee, varsinkin paistovaiheessa. Millähän moskalla lienee tuokin possuparka lihotettu teuraspainoonsa..
Nauta olisi parempi liha ainakin tuoksultaan. Haju vaikuttaa voimakkaasti makuelämykseen.
Ja toinen puute, jota yritän vielä paikata:
Tyttäreni, Taka-Pajulappiska, vinkkasi, että rakuuna sopisi hyvin sienen seuralaiseksi. Koska kastiketta tuli taas yli kertasyöntitarpeen, kokeilen yrttimaustamista seuraavalla kerralla lämmittäessäni kastiketta .

Sienessä

Sienestys olisi mukava harrastus, jos tuntisi sienet ja sienipaikat. Sienet ovat hyvän makuisiua. Terveellisiäkin lienevät, jos tuntee raaka-aineet. Myrkkysieniä ei kannata ainakaan syödä. Niiden kerääminen tai edes kokkaaminen niistä ei vielä liene kovin vaarallista.

Sieniin ja niiden asuinpaikkoihin tutustuminen on aloitettava joskus ja jostain. Olenhan sitä varovasti aloitellut jo takavuosina, mutta alkeissa olen yhä.

Kun sää oli suotuisa, hiukan epävarmaa puotaa ja pilvistä, mutta sateetonta, lähdin pyöräilemään lähimetsän reunaan. Umpimähkään harhailin, toista tuntia, enkä löytänyt juuri mitään mielenkiintoista. Varvikossa, risukossa ja kuivilla kankailla kuljin, ihan turhaan. Sitten, sattumalta, osuin ilmeisesti oikeanlaiseen sienimetsätyyppiin.
Metsä oli harvahko, kuusivaltainen, sammalpeitteinen, kohtuullisen kostea.
Aluksi näin ryppään jotensakin tutun näköisiä sieniä. Sienikirjasta löysin ihan samannäköisen kuvan, joka oli tutunomaisen sienen vieressä. Rusko-orakas (**) oli muistelemani vaaleaorakkaan (***) kuvan vieressä. Keräsin ne, vaikka olivatkin "vain" kahden tähden sieniä.
Ihan rusko-orakkaiden vieressä oli mustatorvisieniesiintymä (***). Tietysti keräsin nekin talteen, vain muutama ylikypsä yksilö jai metsään.
Samasta kuusimetsästä löysin vielä himoitsemiani vaaleaorakkaita ja muutaman kanttarellinkin (***). Kaikki nämä olivat alle hehtaarin alueella.

Paljon oli muitakin sieniä metsissä, mutta en niitä alkanut kirjan avulla nimeämään.
Takaisin pyörälle kävellessäni löysin kuitenkin muutamia haaparouskuja (O**), vaaleaa muotoa. Ne otin mukaani, vaikka tunnistus ei ihan varma ollutkaan.

Naapurin "pojat", veljekset olivat mielessäni. Jos jompikumpi sattuisi olemaan käymässä äitinsä luona, pyytäisin heiltä tunnistusvarmennusta. Karjalaissukuisena tuntevat he sienet tavallisia keskisuomalaisia paremmin. Perimätietoa on kertynyt jo sukupolvien ajalta.
Hyvä tuuri kävi. Olivat molemmat paikalla. Varmennuksen sain, samaa mieltä olivat lajimäärityksissä.
Eikä siinä vielä kaikki: naapurin eteisessä sieniä käännellessämme alkoi sataa rankasti. oikein ukkoskuuro ilman ukkosta. ihan kreivin aikaan siis olin kotiutunut, kuivana kuivasta metsästä.

Tämän näköisiä sienet olivat keittiön pöydällä:

Vasemmalla ylhäällä rusko-orakkaat, veressään vaaleaorakkaat. Alhaalla vasemmalla kanttarellit, rinnallaan mustatorvisienet. Oikealla haaparouskut.

Orakkaita kuumensin paistinpannulla niin pitkään, että neste kiehui kuiviin. Sitten laitoin ne pakkaseen.
Samoin kuivatin rosakut, mutta ne menivät jääkaappiin.
Kanttarellit ja torvisenet kuivatin. Kutistuivat kuivatuksessa,

mutta paisunevat taas kostuessaan niitä ruuaksi laittaessani.

Puolukan survontaa

Viimeinkin sain viime sunnuntaina poimimani puolukat siivottua, survottua, purkitettua ja kellariin.
Yhden ämpärillisen vein tosin poikani perheelle. Vähän pääsin helpommalla, ei tarvinnut survoa, purkittaa eikä säilöä. Eikä varsinkaan syödä. Saan ehkä syödä jotain muutakin kuin puolukkaa ennen uutta satoa.

Survomiseen käytän vanhassa kodissani oppimaani konstia, lihamyllyä. Se rikkoo jokaisen marjan. Raakana, vaikkapa sokeroituna hillokkeena, ei tule väkevän hapanta makua suuhun, kun kokonainen marja puhkeaa.

Tyttäreni, Taka-Pajulampiska, löysi tämän myllyn jostain halpa-hallista. Ihan pätevä peli tähän puolukkasouvviin. Mutta ei se ole vanhan laatumyllyn veroinen. Vähän on lonksu joka paikasta.
Pahin vika on kuitenkin kierukassa eli ruuvikuljettimessa. Tässä halpaversiossa se on hylkivää sorttia, vanhassa laatukoneessa kaapparimallinen. Varsinkin porkkanan jauhamisessa sen huomaa. Porkkanaa pitää painaa voimakkaasti sisään, ettei se ponnaa ulos tratista. Vanhassa kunnon koneessa ruuvi haukkasi porkkanan kitaansa. Ruuvin muoto oli etunojaan kallistettu.

Kuten sanottu, puolukan jaohamiseen tämä on ihan hyvä kone. Enkä sitä juuri muuhun käytäkään.
Mukava on fiilistellä tämän kanssa kuin joskus pikkupoikana.
Nostalgiaa.

Mikrouunimakkara

Vähän hävettää.
Tällaista ruokaa ei pitäisi tunnustaa laittaneensakaan. Eikä varsinkaan syöneensä.
Mutta pitäähän rumuuttakin olla, että kauneuden huomaisi, väitetään.

Mahdollisimman yksinkertainen, mutta helppo ja lisäksi epäterveellinen ruokalaji on tämä. Aineinaan:
Halpa uunimakkara tai lenkki
Juustoraastetta
Perunoita
Voinokare kastikkeena

Salaattiin keräilin pihalta seuraavaa
Parsasalaattia
Avomaan kurkku
Persiljaa
Basilikaa

Perunat ovat hyvin pieniä, siksi niitä on noin monta. Pienet kypsyvät nopeasti, tasakokoiset samaan aikaan. Lisäksi pienet kuivuvat nopeasti kellarissa. Näistä syistä valkkasin kaikista pienimpiä perunakärrystäni. Siellä on koko kesän satoni kuivumassa katon alla liiterissä. Odottavat kellariin pääsemistään.

Merhuna on kellariin unohtunutta Q-mehua, eli kuningatarmehua, eli mustikka-vadelmamehua. Olin keittänyt sitä joskus talvella. Yksi pullo yritti piilotella minulta, mutta löysinpä. Ennen kuin ehti pilaantua.
Joskus tulee tällaisiakin iloisia yllätyksiä. Löysin jotain, mitä en muistanut enää olevankaan. Ja vielä ihan priimakuntoisena. Itse tekemisessä on joskus tällainenkin puoli.

Niin, tämän näköinen siitä tuli:

Kyllä se työmaaruokalan uunimakkaran maussa voittaa, mutta eihän se ole kylläkään mikään riemuvoitto.
Pitäähän jotain tällaista mättöä silloin tällöin syödä, ihan perinnesysitäkin. Osaahan sitten arvostaa jotain vähänkin parempaa.

Perunannosto

Mikä on kun ei onnistu...

Ruttotauti pilluutti perunasatoni. Kesä oli tuolle taudille otollinen, lämmin ja kostea. Varret niitin jo kauan sitten, jolloin kasvu tyrehtyi. Pieniksi jäivät siis. Ja ainakin osaan mukuloista oli tauti ehtinyt. Tunkiotavaraa ovat ne.

Jokohan nyt uskon - ei se kannata. Ei ole tämä hyväksi mielenterveydellekään, epäonnistuminen. Ja myrkyillä en ala satoani varmistelemaan. Myrkkyruokaa saa kaupastakin. Ammattiviljelijät osaavat sen homman paremmin. Kasvin"suojelun".

Rutto on varmaan saastuttanut kasvimaani, kun se  vaivaa joka kesä perunakasvustojani.
Tai siten meillä on entisaikoja ärhäkämpi tautilaji. Olisiko sellainen jalostunut kasvinsuojelun sivutuotteena. Niinkuin antibioottiresistentit sairaalabakteerikannat ihmistaudeissa.
Tai sitten salaliittoteoria: Monsanto, tai joku muu kasvimyrkkytuottaja on kehittänyt pahan perunaruton ihan vain tuotteittensa myynninedistämisen vuoksi.

No, tämän verran valkkasin kellariin vietäviä perunoita kuitenkin.

Toivottavasti ne säilyvät eedes jonkun aikaa. Pahimmassa tapauksessa rutto leviää vielä säilöntäaikanakin kellarissa.
Pitää kuivattaa potut hyvin pihaliiterissä ennen kosteahkoon kellariin viemistä.


Jotain hyvääkin oli tässä sadonkorjuupäivässä. Ilma. Kuulas syyspäivä. Vasta iltamyöhällä alkoi satamaan. Ja sitä on ennustettu useiksi päiviksi. Päivä oli oiva perunannostolle ja siinä ohessa kuntoliikunnalle.

Huomenna sitten putsailen eilen poimimiani puolukoita sisätiloissa. Tämä on nyt oman pienen maailmani tärkeysjärjestys.

Puolukassa, taas

Nyt ovat ne jo kypsiä. Survosmarjoiksi sopivia. Enemmän kypsyneet pehmenisivät ja olisivat vaikeampia putsata.
Ja auktoriteeteista ylimmäinen, Jaakko Kolmonen, väitti vitamiinien olevan runsaimmillaan kypsissä mutta ei ylikypsissä marjoissa. Muutama raakakin marja saa olla joukossa.
Ylikypsät ovat vetisempiä ja sopivat hyvin mehumarjoiksi. Niitähän ei tarvitse siivotakaan kovin tarkkaan, joten pehmenneet sopivat siihen tarkoitukseen siksikin.

Sunnuntain kävin siis survosmarjassa.
Edellisen kerran keräsin maustetta omenamehuun. Ja sitä ennen hyytelömarjoja. Samasta marikosta. Niitä oli runsaasti, enemman kuin ikinä minun paikassa. Ja viime kerrasta niitä jäi sinne vielä paljonkin.
Mutta joku muukin oli tuon paikan löyänyt. Yksi ikämies oli poimimassa pienen sankonsa kanssa. Kertoi käyneensä muutamaa päivää aikaisemminkin, mutta joku kolmas oli siellä käynyt. Rohmunnut parhaat paikat. Ja sotkenut, jäljistä päätellen, ison osan marjoista varvikkoon. Uutta paikkaa siis etsimään.

Löytyihän se, parin tunnin kävelyllä. Ei ihan sen ensimmäisen veroinen, mutta koskematon.
Hyvä päivä oli kävellä. sateeton, välillä paistoi aurinko, tuuleskeli, ei hyttysiä, paarmoja eikä edes hirvikärpäsiä. Iltasella tosin ilmestyi jokunen hyttynen, mutta ei niin paljoa, että karkuun olisi tarvinnut lähteä. Ja pari hyttystä isompaakin siivekästä näin. Eivät nekään haitanneet eivätkä käyttäytyneet uhkaavasti. Lensivät vain yli. Teeret.

Niin, niitä puolukoita. Vasta kotona kuvasin. Amatööriblogistina unohdin kameran kotiin.

Etikkakurkut

Avomaan kurkut ovat hyviä tuoreena. Joko vihreässä salaatissa, tai niinkuin yleensä itse laiskuuttani syön, kurkun päästä haukaten muiden salaattiainesten välissä, ruokailun yhteydessä.

Mutta. Näin syksyllä niitä tulee liikaa. Ainakin tänä kesänä. Ja jotenkinhan ylijäämää pitää yrittää pelastaa. Yksinkertaisinta mahdollista säilöntätapaa kokeilin (lauantaina). Etikkakurkkua valmissäilötepussin aineilla ja ohjeilla.

Siihenhän tarvitaan seuraavat aineet:

Kurkkuja n, 4 kg, vajaa ämpärillinen
Säilöntäainepussi
Väkiviinaetikkaa 7 dl
Sokeria n. 500 g
Vettä 2.5 l
Mustaherukan lehtiä

Kurkut pestään huolella ja pilkotaan. Minä viipaloin ne tällaisella kampikoneella, toimi hyvin.

Sitten sulloin ne pestyihin ja Atamonilla desinfioituihin lasipurkkeihin.
Seuraavaksi keitin säilöntäliemen, jota tuli melkein puolet liikaa.
Kastoin pestyt mustaherukan lehdet kiehuvassa mausteliemessä. En tiedä olisiko tämä ollut tarpeen, mutta arvelin sen tappavan jotain pöpöjä.
Sitten kaadoin säilöntäliemen kurkkujen päälle, purkit täyteen. Päällimmäiseksi laitoin muutaman herukan lehden kuhunkin purkkiin. Sitten vielä muovikelmu päälle ja kansi tiukasti kiinni. Muovikelmun pitäisi hidastaa
peltikannen ruostumista.
Ja lopuksi säilökkeet kellariin jäähtymään ja kypsymään. Parin viikon päästä niiden pitäisi olla valmiita.

Nakkimuhennos sesongin kasviksista

Syksy on sadonkorjuun aikaa. Se on työlästä ja tylsää. Paitsi pienimuotoisena, kuten tänään, vain yhden keiton verran keräilin. Tosin, keitostanbi tuli taas jättikokoinen, kasviksia kun tulee keräiltyä useita eri nimikkeitä samaan kattilalliseen. Mitä vain silmään pihalla kulkiessa sattuu osumaan.
Nyt tuli tällaisia silmäosumia:

Keskikokoa suurempi kesäkurpitsa
Kymmenkunta pientä porkkanaa
Broccolia eli parsakaalta suunnilleen nyrkkini kokoinen määrä
Sokerihernettä pari desiä
Kolme pienehköä punajuurta
Pari pientä lanttua
Puolen kymmentä pientä omenaa
Purjo
Raparperin varsi

Ja yrttejä määräjärjestyksessä, isoin määrä ensin:
Ruohosipulia
Persiljaa
Basilikaa
Salviaa
Lipstikkaa
Oreganoa
Rakuunaa
Timjamia
Rosmariiinia
Korianteria (tosin on tämä mauste, ei yrtti)

Lisäksi kaupan tuotteita:
Nakkeja iso pakkaus
Tomaattimurskaa purkillinen (puoli litraa kaiketi)
Loraus soijakastiketta
Ja toinen balsamikoa
Pippuria
Suolaa teelusikallinen
Sokeria pari teelusikallista

Keittelin paloitellut ainekset vasilitrassa. Lisäsin seuraavan erän sitten, kun keitos alkoi taas kiehua.

Lanttu, porkkana, punajuuri
Purjo, broccoli, herne, raparperi
Kurpitsa
Omena

Nakit
Tomaattimurska
Balsamiko, saijakastike

Yrtit
Mausteet

Virran katkaisin levyltä, kun kaikki aineet olivat kattilassa, jonka jälkeen haudutin vielä reilun vartin verran. Koko keittelyaika oli tunnin verran, mutta kiehuminen taukosi aina isomman kasviserän lisäyksessä.
Kypsää siitä tuli, mutta ei muusia.

Nyt oli keitossa riittävästi makua ja hiukan tulisuuttakin. Lipstikkaa laitoin sekaan aikaisempaa keittoani reilummin, ja se oli hyvä ratkaisu. Pippuria lisäsin makutestin jälkeen, ihan sopivasti.

Jos jotain lisäystä vielä kokeilisin seuraavalla keittokerralla, se olisi chili. Mausteenahan voin kokeilla sitä heti huomenna.
Ainakin viikon annos keittoa tuli, puoli kattilallista, viitisen litraa. Reilut puolet pakastin.

Seuraavaa kertaa ihan tällä samalla reseptillä tuskin tulee. Kasviksia laitan sen mukaan, mitä sattuu olemaan sopivasti saatavilla. Samoin yrttejä ja mausteita. Ja näitä kaikkia ihan fiiliksellä.

Turhaan pelkäsin ruoanlaittoa "nuorempana". Ei se ole turhan tarkkaa puuhaa, edes insinööritiedettä. Maistella kannattaa keittelyn kestäessä, ja jo ennakkoon mielikuvatasolla.
Yleensä sapuskasta on tullut yllättävän maukasta.
Pessimisti ei pety.

Kuoripottuja

Perunat on nopea keittää. Niiden kanssa voi syödä melkein mitä vain. Tai toisin päin, peruna sopii melkein minkä tahansa ruoan lisukkeeksi.

Tänään keräilin pihalta ja jääkaapista melkoisen sekoituksen.

Siihen piti tulla silliä, tilliä ja "uusia" perunoita, mutta eipä tullutkaan. Silli oli jo kalastettu loppuun säilykkeestäni, vain kastiketta oli jäljellä. Tilli on kuivumassa keittiön ikkunalla, kasvimaalla oleva lakastunut syömäkelvottomaksi. Perunatkaan eivät ole enää ihan "uusia".

Näiden sijaan keräilin pihalta, perunoiden lisäksi, timjamia ja persiljaa, kurkun, tomaatin, ruohosipulia, salaattia, salviaa, basilikaa ja thaibasilikaa. Mehu on omakeittoista. Mutta kinkku, kananmuna, maksamakkara, voi, leipä ja levite ovat kaupasta kannettuja.

Muut olivat makuuni, paitsi salvia. Ei se oikein salaattiyrtti ole, mauste paremminkin. Pitihän tuota kuiten maistaa. Ei se varsinanaisesti syletä, mutta pois jätän silti ensi kerralla.


Nälkä siirtyi, se on tärkeää.
Ei kulinarismissakaan muuta vikaa ole, kuin työlästä joskus. Aina ei viitsi tai ehdi.

Luonto vinoilee rutosti

 Rutto on paha tauti. Ja tarttuva. 

Perunarutto näyttäisi tarttuneen tomatteihini. Sukulaiskasveja ovat. Netistä luin vahvistusta pelolleni. Näyttää pahalta. Toivottavasti itse olen sen verran kaukaista sukua noille luontokappaleille, etten minäkin sairastuisi. Esteettisesti olisin ehkä vielä nykyistäkin kamalampi ilmestys. Eikä varmaan tuntuisikaan hyvältä.


Nyt minulla olisi kaksi vaihtoehtoa tomaattien suhteen, joko tehdä jotain, tai ei. 
Voisin kerätä terveen näköiset tomaatit vihreinä ja säilöä ne esim etikalla. Vihreät tomaatit ovat kyllä hyviä.
Tai sitten odottaisin ja toivoisin niiden kypsymistä ja söisin tuoreena. Pahimmassa tapauksessa kantaisin sairaat yksilöt kompostiin maatumaan.


Infektoituneita on onneksi vasta muutama. Tomaatin lehdet kyllä ruskistuvat aivan kui perunan varret.

Ensi hätään keräsin pahan näköiset hedelmät ja lehdykät tunkiolle. Se tuskin pysäyttää epidemiaa, hidastaa ehkä. Seuraavaksi varmaan seuraan tilannetta. Terveen näköisiäkin yksilöitä on vielä jäljellä.

Harmittaahan tämä. Opiksi pitäisi ottaa. 

Ensiksikin: kannattaisi ottaa asioista selvää, ennenkuin aloittaa uuden kasvin kasvatusta. Lopputulos olisi varmempi.
Mutta toisaalta, tylsempi. Kokeileminen on mielenkiintoista. Tappiotkin kuuluvat asiaan; puutarhanhoidossa, ruoanlitossa ja muussakin elämässä. Voihan näinkin oppia.

Toiseksikin: kokemuksistaan kannattaisi ottaa opiksi. Perunaruttoepidemia ei ollut ensimmäistä kertaa tänä syksyna tiluksillani. Silti istutan niitä joka kevät. Tauti kun näkyy ensin varsissa, jotka voi niittää ennen kuin mukulat pilaantuvat. 
Ainakin yhtä hyviä talviperunoita saisin kaupasta kuin omasta maasta, helpommalla ja halvalla. Uudet perunat ovat kyllä eri juttu; parempia suoraan maasta pataan keittymään kerättynä.
Istutus-. kylvö- ja kasvatusvimma iskee aina keväällä.Ei siinä ole järkreä. Tunnepuolen asioita varmaan. Ei silloin oikein voi itselleen mitään. Saas nähdä ensi keväänä.
Jospa pystyisin kuuntelemaan järkipuoltani. Joko perunaa tai tomattia. Tai sitten, toivottavasti, vain muutama siemenperuna uusiksi potuiksi.  Niin, että ne olisi syöty ennen elokuuta.




Ja sittenhän minulla on mato-ongelmia. Nauriissa, lantuissa ja omenissa. 


Nauriit kannattaa kylvää vasta kesäkuussa, ehtivät hyvin kasvaa vielä. Madoille jäisi vähemmän aikaa.
Lantut pitää kylvää mahdollisimman aikaisin, muuten eivät ehdi isoiksi.
Molemmissa auttaisi harso, uskoisin. Kannattaisi pitää taimet peitossa mahdollisdimman pitkään. Lentävät tuholaiset eivät silloin pääsisi tekemään pahojaan.
Vuoroviljelyä kannattaisi myös harjoittaa. Pienellä tontillakin se onnistuisi jotenkuten, pitämällä parempaa kirjaa kasvatuspaikoista. Muistiin ei näköjään voi luottaa. 
Tai sitten pitää pitää välivuosia. Esim. lantun tuholaisia elää maassa. Taas olisi opiskelun paikka. Millaisia ötököitä, onko niitä minulla. Jospa jättäisin lantun ja nauriin siemenet ostamatta muutamaksi vuodeksi.


Omenaa on tullut toistaiseksi riittävästi minulle ja madoille. Pihlajanmarjakoita, pahimpia vihulaisia, ei ole esiintynyt onneksi vuosiin omenissa. Pihlajanmarjat kun ovat niille enemmän mieleen, ja pihlajat ovat marjoneet. 
Torjuntaakin kannattaisi kyllä harkita, pihlajanmarjakoin ja muidenkin matojen varalta. Luomutorjunta-aineitakin on olemassa. Pyretriini, maitokäsittely, mäntysuopa ja mitä niitä lieneekään.


Opiskella kannattaisi. Ainakin jos satoa haluaa. Mutta jos harrastelee vain kasvattelua ja mullassa möyrimistä, ei opiskelu ole niin tärkeää. Jos ei sitten opiskelu itsessään tuota tyydytystä. 
Kun kasvattelee monia eri kasveja, aina joku onnistuukin. Tuurilla, ihan tilstollisen todennäköisyyden pakosta.

Rahka-omenapiirakka

Omena-aika alkaa olla lopuillaan. Vielä ainakin yksi piirakka omista omenista pitää tehdä. Tämä respti oli perustana, rahkaa kun siinä on.

Pohja on ihan mallin mukainen, paitsi tuplakokoinen. Täytettä vähän tuunasin. Tällainen täyte sattui nyt tulemaan tähän teokseen:

0,5 l rahkaa
1 dl sokeria
2 dl kuohukermaa
1 pussillinen vaniljavanukasjauhetta
n. 2 l omenapaloja (12 pientä omenaa)
Kanelia ja sokeria pinnalle
Omenasosetta piirakan pohjan päälle (täytteen alle)

Muuten siis tein piirakan kuten ohjeessa, paitsi tuo täytemuunnos. Ja paistoaika oli n. tunti. Johtuneeko isommasta annoskoosta vai uunini lämpömitta-asteikon virheestä. Niin kovasti kalpealta näytti paistos ohjeistetun puolen tunnin jälkeen, etten vielä ottanut uunista ulos. Ja hyvä niin, ei palanut lisäajalla vaan kypsyi.

Tältä näytti

Täytteestä tykkäsin, pohjasta en niinkään. Kuivan, mutta rasvaisen oloinen on pohja, varsinkin reunoilta. Sinne kun ei täytteen kusteuttava vaikutus ulotu.

No, tämä tuntemus oli uunilämpimästä piirakasta. Jospa se paranisi jäähdyttyään. Aamukahvillapa sen maistan.

Omena-puolukkamehu maijalla

Herukkamehu onnistui sen verran hyvin, että vielä parempaa sekoitusta piti etsiä. Mieleni suussa makustelin puolukkaa omenan mausteena. Hyvä mielikuva oli, joten pienen koe-erän päätin sitä valmistaa.

Vapaapäivän aamu oli lupaava, pilvipoutainen ja lämmin. Polkaisin siis vanhalle tutulle aukolle, josta hain puolukkahyytelömarjat, tässä taannoin. Kun pääsin perille, perustin poimintaleiriä - ämpärit ja reppu mättäälle ja vaihdoin vedenpitävää retkeilypuseroa kevyempään collegepuseroon - alkoi vihmoa vettä. Mr. Murphy oli siis taas seuranani. Pusero vaihtoon taas, ja sitten vasta poimimaan. Mehumarjojahan ei tarvitse siivota huolella, joten kosteatkin marjat käyvät tarpeeseeni yhtä lailla. Poimiminen olisi toki ollut mukavampaa poudalla.

Puolukkaa on nyt niin hyvin, että taas sitä tuli enemmän kuin olisin oikeastaan tarvinnut, n. 2,5 ämpärillistä. Ja pyöräilykilometreja keräsin samalla reissulla vähän useampia, kuin marjalitroja. Iltasella olinkin niin väsynyt, että mehun keittely jäi seuraavaan päivään.

Omenat laitoin aluksi maijan pohjalle. Pilaantuneet ja pahasti kolhiintuneet osat omenoista joutivat kompostiämpäriin, paremmat osat pieniksi paloiksi maijjaan.Kokonaisia omenoita oli vajaa ämpärillinen, paloiteltuna tuskin puoltakaan.
Sitten puolukkaa päälle ja hellalle höyrystymään. Kun mehua alkoi irrota, keitos laskehti ja lisäsin puolukoita maijjaaan. Näin puolukoita lisäillen ja keitellen vierähti pari tuntia ja puolet keräämistäni puolukoista luovutti mehunsa. Mehun laskin aluksi isoon kattilaan - n. 6 l - johon lisäsin sitten sokerin - 2 kg. Kompostiin menevää mäskiä on minun mielestäni turha sokeroida. Hyvää multaa siitä tulee ilmankin.
Kiehautin mehun ennen pullotusta. Melko makeaa siitä tuli, minun makuuni sopivaa. Säilyvyyttä sokerin sanotaan parantavan myös, ei siis pelkästään mehun makua.

Säilyvyyden vuoksi pesin (puhtaat) pullot (ja lasipurkit, pulloja pitäisi tyhjentää ahkerammin), ja huuhtelin ne Atamon-liuoksella. Tätä säilöntäainetta voisi lisätä mehun sekaankin, mutta niin en nyt tehnyt. Lasipullolliset käytän ensimmäisenä, syksyn aikana. Osan mehusta pullotin muovipulloihin pakastamista varten.

Toisen erän käsittelin samalla tavalla, ja tämän verran pulloja täyttyi. Noin 15 litraa sitä tuli, koe-erää.

Miniä perheineen pistäytyi päiväkahviaikaan. Hyväksyi tuotteeni. Pari pullolista ottivat kotiin viemisiksikin.

Nyt ovat retrotuotteet kuulemma muotia. Ja 3-D TV tekee tuloaan. Siksipä etsimme pojalleni vanhan View-masterinsa kotilelukseen. Siinähän on molemmat, retro ja 3-D, samassa paketissa.
Jotta myöhästyit, Taka-Pajulampiska, jos tätä olisit himoinnut itsellesi.