Varmoja paikkoja minulla, noviisilla, ei ole. Siksi menin umpimähkään. Tai ei sentään sinne, kirjaimellisesti.
Umpimähkähän on kuumaa tuhkaa, jonka sisällä kekäle säilyy yli yön hehkuvana. Tulen saa aamulla, kun hiiltä puhaltelee ja sytyttää sillä sytykkeen. Umpimähkästä kaivettiin kekäle ennen tulitikkuaikaa. Ei tarvinnut käyttää tuluksia ja taulaa.
Näin tukalaan ja tukahduttavaan paikkaan en siis joutunut, vaan raikkaaseen syysmetsään. Mukava siellä oli käveleskellä, vaikka en juuri mitään löytänytkään, tuntukausiin. Sieniähän kyllä oli, mutta minulle tuntemattomia. Esimerkiksi isoja, herkullisen punaisia valkopilkullisia. Ja lähes saman näköisiä, valkoisia. Tuntemattomiin en kajonnut, enkä edes lähempää tuttavuutta yrittänyt hieroa.
Sieniä etsiessä ei voi pitää kiirettä, muuten juoksee saaliin ohi. Katse pitää pitää tiukasti maassa, vaikka se harhaileekin puolelta toiselle.
Tässä lienee yksi sienestyksen viehätys, kiireettömyys. Ja keskittyminen olennaiseen; luontoon.
Vielä kun oppisi lukemaan metsää - minkä tyyppisillä paikoilla mikin laji viihtyy. Ja mihin aikaan syksystä. Ja oppisi monia, monia syötäviä - varsinkin herkullisia - sienilajeja.
Edellisellä retkelläni opin, että kannattaa samoilla sammalpeitteisissä, kosteissa metsissä. Sieltä niitä löytyy enemmän kuin kanervikosta, jäkäliköstä tai risukosta.
Muutaman kanttarelliyksilön ja edelliseltä reissulta tutun rusko-orakkaan löysin.
Mukanani, tukenani ja turvanani, minulla on metsässä yksinkertainen ja helppokäyttöinen navigaattori. Siinä on kolme muistipaikkaa, joihin kuhunkin saa merkattua merkkaushetken paikan nappia painamalla. Kone näyttää sitten etäisyyden ja suunnan tähän merkattuun paikkaan. Kulkuneuvoni, pyöräni, merkkasin yhteen näistä paikoista.
Eihän tähän koneeseen kannata täysin luottaa, häiriö tai virran vähyys saattaa yllättää. Suunnista kannattaa vähän huolehtia itsekin, kaiken varalta. Mutta lisätukena tämä on hyvä. Ja paluumatkan harhailua vähentää.
Kun alkoi näyttää siltä, ettei sieniä nyt lödy täältä umpimetsästä, otin naviugaattorin ja siitä suunnan pyörälle.
Ja eipäs aikaakaan, kuinkas ollakaan, melkein heti oli metsä "keltaisenaan" kanttarelleja.
Mutta: Suurin osa ylikypsiä. Siis, taas kerran, hyvä tilaisuus, mutta olin myöhässä. Tuli mieleen Nykäs-Matin "bon-voyage-tunne". Ennenkin minulle on käynyt näin, oikea paikka, väärä aika. Olisinpa osunut paikalle muutamaa viikkoa aikaisemmin. Varmaan kolme neljästä sienestä oli vanhentunut ihmisravinnoksi kelpaamattomaksi mössöksi.
Olihan siellä hyviäkin, myöhäisheränneitä. Niitä sain puolisen ämpärillistä.
Ensi syksyä varten merkkasin paikan yhteen navigaattorini muitipaikoista. Joku päivä pitäisi käydä vielä etsimässä tuo apajapaikka, että löytäisin sen ilman tekniikan apua. Varmaan hukkaan tuon merkkauksen ennen ensi vuotta. Helposti se käy, nappia painamalla. Väärässä paikassa, väärä nappi, ihan vaan vahingossa.
Alussa väitin, että olin väärässä paikassa.
Tuo apajapaikka oli sikäli väärä, että oikeassa paikassa olisi voinut olla suppilovahverota. Niiden sesonki olisi nyt parhaimmillaan. Mutta sitä paikkaa en löytänyt.
Iltasella putsailin kanttarellit ja lajittelin ne kolmeen kategoriaan: ykkös- ja kakkos- ja tunkiolaatuun. Tässä kaksi jälkimmäistä kasaa käristettynä. Kuivalla pannulla kiehutin irtovedet höyryksi.
