Kesämuhennos

Nyt harhautan. Tämä on oikeastaan syyssoppa. Mutta kun nyt on kuitenkin kesä vielä.
Ja saan yhden ruokalajin lisää teokseeni. Onhan tämä keittokirja.
Ohut. Melkein kuin italialainen sankaritarina soturiurotöistä toisessa maailmansodassa.

Alkuaineet ovat suurin piirtein tässä:

Kattilaan kumoamisjärjestyksessä:
- Vettä sen verran, että kasvisten pitäisi peittyä, n. 2.5 l, teelusikallisen verran merisuolaa 
- Porkkanaa ja lanttua, yhteensä vajaa litra suikaleina
- Sama määrä nauris-punajuurta
- Ja samoin parsakaali-raparperi-sokeriherneitä
- Iso kesäkurpitsa ja puusta pudonneita omenoita kymmenkunta, pieniä, matosia osa, yhteensä kolmisen litraa
- Kanasuikaleita
- Sipuli
- Yrttejä: ruohosipulia, salviaa, oreganoa, basilikaa, timjamia, rosmariinia, korianteria
- Pippuria
- Kookosmaitoa 0.7 l
- Persiljaa koristeeksi

Kanat paistoin pannussa öljytilkassa, sitten kuullotin sipulin.
Vesi kiehui kattilassa, sitten kippasin muut aineet yllämainitussa järjestyksessä sekaan, jolloin vesi aina jäähtyi ja lakkasi kiehumasta. Kun keitos kiehahti, pari minuuttia, aina uusi kippaus.
Liian paljon laitoin vettä, näytti tulevan tästä muhennoksen ja keiton välimuoto. Lisäsin sikjsi pari ruokalusikallista maizenaa
Lopuksi jätin kattilan hautumaan vielä vartiksi hellan levyn jälkilämpöön.
Koko keittely ja haudutus kesti tunnin verran.
Keittoprosessi kokonaisuudessaan, siitä kun lähdin etsimään aineksia pihamaalta, vei yli kolme tuntia.
Sitä tuli kymmenen litran kattila yli puolilleen, n. 7 l. Useampi annos siis.


Muutamia selittelyjä ja jälkiviisasteluja:

Kasvikset valikoituivat sesongin mukaan. Melkein mitä tahansa tähän soppaan voi käyttää, kokeilla ainakin kannattaa. Itsensä, joskus muutkin maistelijat, on aina mukava yllättää. Hyvällä tai vähemmän hyvällä maulla. Ruuasta puheen ollen, kuin muutenkin. Mutta aina ennenkokemattomalla.
Kahta kertaa ihan samanlaista ruokaa en osaisikaan tehdä, vaikka yrittäisin.

Omenat ovat vielä raakoja, mutta matovikaset tippuvat jo, ensimmäisinä. Antonovka tiputtaa herkemmin kuin sokerimironini.
Tänä syksynä ei omenissa onneksi ole pihlajanmarjakoita, joka pilaa koko omenan ja lähes koko sadonkin. Tämä toukka on isompi, mikälie, joka kaivautuu siemenkotaan ja saastuttaa sen ikävän näköiseksi. Pilaantuneen kun leikkaan pois, jää vielä yli puoli omenaaa syötäväksi. Työlästsähän tämä on, harrastelu.
Raakoja pudokkaat vielä ovat - valkeat siemenet - mutta kypsyvät kyllä keitossa.

Raparperin varren silppusin sekaan ihan kokeeksi. Ei sitä juuri maista, mutta ehkä siitä joku vivahde jäi. Ensi kerralla ehkä enemmän.

Vettä olisi saanut olla vähemmän, minun moka.
Kookosmaitoa taas enemmän, mutta kun ei ollut. Ja kauppa jo kiinni, sunnuntai-iltana.
Kookosmaito on lehmänmaitoa parempaa. Se on paremman makuinen. Ainakin toistaiseksi olen tätä mieltä, kun en vielä ole kyllästynyt siihen. Ja paremmin kestää pakastamista

Yrttejä olisi saanut olla enemmän. Makuaisti varmaan turtuu, koskapa aiemmin vastaava määrä on maistunut kovastikin yrttiseltä.

Hyvältä se kritiikistäni huolimatta kuitenkin maistui, ainakin nälkäiseen suuhun.
Toinenkin lautasellinen meni, iltapalaksi.

Pensasaita

Orapihlajaa ei pitäisi istuttaa pihalleen. Eikä muitakaan yhtä piikkisiä kasveja.
Muodissa oli se joskus muinoin, edellisen asukkaan aikana.

Jokakesäinen siistimisoperaatio oli vuorossa, koskapa naapuritkin leikkasivat aitojaan. Useimmilla aitoja orapihlaja-aitoja.

Taas piti antaa periksi nykyajalle.
Ostin sähkökäyttöisen leikkurin. Helpompi ja nopeampihan se on kuin vanhat oksasakseni. Kuntoilumielessä huonommat. Ja vähällä käytöllä suurimman osan vuodesta, n.364 päivää.
Vanhat sakset menivät kuitenkin niin huonoon kuntoon, että uusi leikkain olisi joka tapauksessa pitänyt hankkia.
Jos tästä vielä vanhenen, on helpompi työtapa ehkä joskus tarpeen.

Aita on niin korkea, että telinettä tarvitsen. Sen siirtely on suurin homma leikkailussa.

Teline, eli "renkku", on uusiokäytössä. Alun perin sitä tarvitsin torppaan tekemäni siipiosan, saunasyylän, rakentamisen aikaan.

Seuraava tarve oli höyläpenkkinä.
Minullahan on kyllä höyläpenkkikin, nyt. Mutta höyläpenkin lankkuja pitää höylätä. Kun ei ole vielä aitoa tuotetta, täytyy tyytyä korvikkeeseen. Tämän renkun päällä höyläilin höylläpenkkilankut.

Olikohan maailman ensimmäisen sorvin tekijälläkin samantapaisia korvikekepulikonsteja käytössään. Sorvissahan on paljon sorvattavia pyörähdyssymmetrisiä osia.

Herne - parsakaali - kurpitsa

Kurpitsaa tulee:

Suvulle ja naapureille sitä jo lahjoitin, mutta lisää vain näyttää puskevan. Pakastamaan siis ryhdyin.

Lisäksi lämmin sää jouduttaa parsakaalta eli brokkolia. Nuppuaika on hyvin lyhyt, kukkimaan kiiruhtaa.
Ja sokerihernettäkin tulee enemmän kuin pienen perheen päivittäistarpeeksi.

Näistä siis tein säilökkeitä pakkaseen.
Brokkoli ja herne vaativat ryöppäyksen ennen pakastusta, muuten maku muuttuu kitkeräksi. Kemiaa se on, en tarkkaan muista, millaista.
Marttojen sivulta löysin kesäkurpitsan pakastusvihjeen: pestään, kuoritaan, mahdollinen keskustan siemenkotahöttö poistetaan, paloitellaan annoskokoon ja pakastetaan. ei siis tarvitse keittää.

Seokseeni tuli n. 2 litraa brokkolia, saman verran sokerihernettä ja tuplasti kesäkurpitsaa. Tällaista:

Sitten pusseihin ja pakkaseen.

Pakasteita voin käyttää esim. keitttoihin, patoihin tai vokkeihin.

Tässä alimmassa kuvassa on mukana iltapalani:
mustaherukka - karviais - raparperismoothie.
Lisäksi siinä on maustamatonta jugurttia, maitoa, sokeria ja vähän muroja.
Vanha, hyvä tuttu.

Viikate

Nurmikko pääsi venähtämään "ideologisista" syistä.

Niin on pitkää heinä ja rikkaruoho, että en ruohonleikkuria edes kokeillut tuuheimpiin paikkoihin.
Otin vanhan konstin käyttöön, en pussillista uusia.

Perintöviikatteen.

Terä on Leväahon sepän takoma. Varren on veistänyt ja vuollut isäni, samoin varttanut viikatteen.

Näin hyviä työkaluja en usko kaupasta löytyvän. Ainakin tunnearvo puuttuisi.


Sepän taitoja ihailen. Viikatesepän varsinkin. Tuote on lähes täydellinen.

Terän pitää olla sopivan kaareva. Niiton heilahdusliike leikkaa silloin heinän, ei taita sitä.
Etenemä yhdellä lyönnilklä on vajaa desimetri, riippuen tietysti niitettävästä kasvista. Pehmeällä, lyhyellä heinällä lyhyempi, karkealla, korkella viljalla pitempi. Kun viikatteen terällä on oikea kaarevuus ja se on oikeassa kulmassa varressa, niin terän mitalla tuo etenemä katetaan sopivasti. Terän kärki leikkaa etimmäisena, varren puoleinen pää kulkee samaa kaarta kuin kärki edellisellä lyönnillä.

Terän pitää siis olla sopivassa kulmassa varteen nähden. Seppä tekee tämän kulman varttamismutkaan. Ja lisäksi terän pitää olla sopivasssa kulmassa maahan nähden. Terän suu ei saa laahata maata, ettei se tylsyisi. Mutta kuitenkin terä leikkaa parhaiten, kun se on lähes kohtisuorassa heinän kortta vasten.

Terä taotaan hiontaa vaille teräväksi pajassa. Tahkoa tai smirgeliä ei tarvita. Vanhaan, hyvään aikaan, viikate vietiin sepälle "kallittavaksi" eli uudelleen taottavaksi, kun sen terä oli kulunut niin paljon, ettei se tullut enää kunnolla teräväksi liippaamalla:  kovasimella, liipalla eli hiomakivellä.

Ja karkaisu. Se se vasta taitolaji onkin.
Oikea karkaisulämpötila katsotaan raudan väristä. Karkaisu tehdään nopeasti veteen. Koko terä ei saa jäähtyä kylmäksi karkaisussa, ettei siitä tulisi liian kova ja siten hauras katkeamaan.
Ohut terän suu jäähtyy nopeasti ja karkenee kovaksi. Paksumpi osa teästä jää kuumaksi ja siten sitkeäksi.
Lisäksi terään jäänyt lämpö päästää terän suun, joten erillistä päästöä ei tarvita.
Päästöhän on metllurginen toimenpide, joka yleensä seuraa karkaisua. Siinä saadaan teräksen kovuutta ja haurautta taitettua.

Itse olen kuullut sepän taidoista vain huhupuheina. En osaisi takoa , tuskin mitään.
Mielenkiintoinen laji olisi se. Ja vaativa. Elämänikäistä opiskelua olisi tiedossa, jos alkaisin sitä harrastamaan. Ehkä  sitten isona alankin, tai sitten en.
Paljon olisi mielenkiintoista maailmassa.
Kaikkeen ei yksi ihmisikä riitä. Valita pitää.
Valitettavasti.

Uusia pottuja

Ilta meni askarrellessa pitkäksi, eilisen juttuja ovat nämä, siis perjantain. En vain saanut kirjoiteltua samalle päivämäärälle tapahtumien kanssa.
Lomalaisellehan on kylläkin ihan sama, millaiseksi päivärytmi muodostuu. Paitsi ehkä ensi viikolla, kun pitäisi taas elää ihmisten aikaa. Totuttelussa on varmaan vaikeuksia luvassa.

Nyt kun minulla taas on toimiva kamera, voin kehua uusien pottujen hyvää makua. Edelliskerrallahan en kertonut tästä herkusta mitään.

Uusien perunoiden ja varhaisperunoiden ero kuuluu olevan aika. Edellinen pitää saada maasta kattilaan 20 minuutissa, jälkimmäisiä löytyy sitten vaikka marketin he-vi osastolta.

Uudet perunat pannaan kattilaan vasta kiehuvaan veteen. Keittämisaika tarkistetaan haarukalla. Kun peruna pehmenee, niin vesi kaadetaan heti pois, uudet potut halkeavat helposti muusiksi.



Peunat ovat siis omasta maasta, samoin tilli, salaatti ja basilika salaatin joukossa mausteena.
Leipä, silli, voi ja kevytlevite ovat marketista, vesi kraanasta.

Kolesteloritautisena käytän yleensä kevytklevitettä ja kasvisrasvoja, mutta tietyt ruokalajit vaativat oikeaa voita. Tämä on yksi niistä.

Vaihtoehtona pelkälle voille olisi sipuli- voi - kastike. Se olisi ollut parempi vaihtoehto, mutta nyt oikaisin helpomman kautta.
Hyvää on voinokarekin perunasuupalan nokassa.

Sänky - valmistuukohan se....

Hitaasti, perin hitaasti...

Homma tietysti nopeutuisi, jos malttaisin keskittyä olennaiseen. Mutta kun on niin paljon muutakin mielenkiintoista. Ja tietysti juuri nyt.
Selittelyä, eikö vain.

Vähän se kuitenkin nytkähti eteenpäin. Vain vähän, koska teen tämänkin askareen vaikeasti.
Enhän minä itselleni mitään mahda.
Lisää rimoja irroitin tänään pöllistä:

Sirkkeli, eli pyörösaha, ei ulotu tämän kokoisen pöllin (halk. n 1,5 dm) puoliväliin  erikoistyövälineelläni. Eivät railot kohtaa kahta puolta sahaten.
Viivat pöllin päässä ovat ohjeellisia, työvaraahan pitäisi jättää.

Tässä samon pöllin toinen pää, ja toinen sahaus. Ei irronnut  nytkään lankku sähköenergialla, joten

piti jatkaa lihasvoimin.

Tällaista se on, harrastelijan kepulikonsteilla. Siis työlästä. Mutta kuntosalillahan kuuluukin kuntoilla.

Tästä lankusta tuli neljäs, vielä puuttuva, sängyn jalka.
Siitä ei nyt ole kuvaa.
Tuliko siitä jalkapuu, puujalkja tai yleensä mitään; saa uskoa ken haluaa, ja mitä haluaa.


Ilta ehti taas ennen kuin minä ehdin - saada maailmaani valmiiksi.

Illalla lähdin sitten iltarientoihin. Hauskaa oli sielläkin...


Kirjoitan tämän jutun jälkikäteen, siksi alla on väärä päivämäärä. Sahailin nämä lankut to, 28.7.

Vatussa

Tänään tein perinteisen vatturetken. Perinteinen se oli monessakin mielessä:
- Kävin yksin
- Pyörällä
- Vanhassa, tutussa paikassa
- Hyvin vähän sain saalista

Ihmettelen minä tehomarjastajia, jotka kehuvat saaliillaan; pari ämpärillistä puolessa tunnissa...
Vaikka kuin pieni ämpäri minulla olisi, ja hyvä vatukko, tuskin saisi puoltakaan ämpärillistä parissa tunnissa.
Ainakaan vadelmia. Kurpitsoja ehkä.

Tuo perinteinen paikka alkaa käydä vanhaksi. Koivut  ja pihlajat sekä istutetut männyt ovat vallanneet vattupuskien elintilan. Näinhän kiertökulku menee metsissä.
Uudempi aukko pitäisi siis etsiä, ehkä ensi syksyksi. Nyt on muuta puuhaa tiedossa, lomakin kun loppuu ja harrasteluaika siis vähenee.

Maistiaisia kuitenkin läysin:

Vaikka vattusaalis jäikin näin niukaksi, sainhan kitenkin kerättyä kilometrejä pyörän mittariin.

Ja päivä oli hieno, lämpö hellelukemissa, aurinkoa, kärpäsiä ja paarmoja. 

Kesää siis.

Mustikassa

Poikani, tuoreen isän, kanssa kävimme luontoretkellä salaisessa marjapaikassani. Nyt se ei enää ole niin salainen. Mutta ei niin erinomainenkaan, että hän välttämättä juuri sinne enää toistamiseen haluaisi, ainakaan marjastamaan.

Minulta unohtui kamera pois matkasta, mutta pojalla oli onneksi kännykkä. Muutamia luontokappaleita kuvaili hän. Tässä niitä:

 

Heti parkkerattuani, autolle lennähti hepokatti.

Kahvitellessa näimme hyttysen. No, ehkä muutaman. Ja muulloinkin kuin vain kahvitellessa. 

Ei niitä kuiten haitaksi ollut, emme tarvinneet offia.

Sisiliskoja näimme vielä sääskiäkiin vähemmän, senkin kavitauolla. Saattoi niitä olla toinenkin, se toinen oli epävarma havainto.

Hilloja saimme muutaman suihimme, mustikoita astiaan ja kotiin viemisiksikin.

Tämän verran kummallekin.
Takanaan kypsyy tomaatteja.

Että tytöt kotona eivät olisi kovin pettyneitä iskän saaliiseen, keräilimme pihaltani kotiin viemisiksi vähän muitakin kasviksia: kesäkurpitsaa, kurkkua, sokeriherneitä juureksia, salaatteja, yrttejä.

Illalla siivoilin ja pakastin marjat ja osasta tein tuhdisti maustetun mustikkajugustin:

Mustikaa ja maustamatonta jugurttia suhteessa fifty / sixty ja vähän sokeria.
Parempaa väittäisin olleen kuin kaupasta ostettu valmisseos.
Ja työläämpää.
Varmaan kalliimpaakin, vaikka ei omalle työlle laskisi mitään.
Mutta harrasruksistahan pitää maksaa. Hyvistä harrastuksista hyvä hinta.

Minttuviina

Kaapissa oli vanha, avattu, kirkas pullo. Ei tule tehtyä sekoituksia, vaivalloista. Ja raakana on liian raakaa. Ei minun makuuni.  Kokeiluun joutui tuo juoma.

Viikonpäivät, ehkä vähän ylikin, liotin siinä paria piparmintun oksaa. Tänä iltana sattui pullo simään, siis katseeseen, ei fyysisesti. Pitihän sitä maistaa.
Vähän väkevä oli ensimaku. Selvä mintun maku kuitenkin. Kokeilin lisätä vähän sokeria lasiin. Jälkimmäinen maku oli jo mieleeni. Lisäsin siis muutaman lusikallisen sokeria pulloonkin. Siellä saa nyt liueta.
Tässä aineksia ja valmiste:

Vierasvaraksi yritän tätä säästellä. Lapset jos vaikka kävisivät, puolisoineen. Olisi taas jotain omituista maisteltavaa.

Laulattaisikohan tämä, jos tekisin vielä lisää. Talvella, kun viimeksi joukolla törpöttelimme, viskillä oli sellainen vaikutus.
Kotikaraokekonsertissa kuulimme ennakkoluulottomia tulkintoja, eikä kahta samanlaista samastakaan kappaleesta. Vaikka olisi ollut sama esittäjä. Ei lähellekään samanlaista. Ja taso vain laski illan vanhetessa.

Mitenhän tässäkin kokeilussa lopulta käy. Hyvin varmaan.

Päiväkahvi yhdelle

Vihreä kesä alkaa olla parhaimmillaan.
Kavipöydän pääosan varasti tänään askeettisen näköinen salaatti, kahvi jäi sivuosaan. Leipä ja torttu olivat myös statistin osilla.

Avomaan kurkku oli päässyt piilossaan, lehtien alla, kasvamaan jo lähes liian suureksi. Sitä tämä lämmin sää tekee.
Pinaatti yrittää kukkia, sitä latvon ahkerasti ja yritän härnätä versomaan, mutta luonto vetää lisääntymään. Ei maha mittään.
Salaattiin kuuluu tietysti salaattia; lehti- ja parsa-.
Sitten vielä persiljaa ja basilikaa.

Oman pihan kasvateissa on parasta tuoreus - ja myrkyttömyys. Jälkimmäinen enemmänki vain luulotaudin torjuntaa, luulisin.
Pienen puuhastelun puutarhassa ja keittiössä uskoisin olevan hyväksi myös mielenterveydelle, ruumiin ravitsemisen ohella. Ja kuntoliikuntaahan puutarhapuuhissa saa aina.

Salaatin pohjana on ihan tavallinen ruispala, päällänsä levitettä. Salaatinkastiketta en harrasta; turhan vaivalloista ja monimutkaista. Enkä kaipaa sellaista, kun en ole tottunut.

Makeana palana on vanhaa, pakkasesta sulatettua raparperipiirakkaa. Päällä on hätävaravaniljakastiketta. Todella yksinkertainen resepti;
n. 1 dl maustamatonta jugurttia
n. 1 rkl vaniljasokeria
n. 1 rkl sokeria.

Ainekset sekoitetaan, ja sillä hyvä.
Sokerien määrää voi titysti säätää oman maun mukaan.
Niinkuin kaikkia reseptejä. Se kannattaa. Joskus tulee yllättäviän mielenkiintoisia tuloksia. Joskus yllättävän hyviäkin.

Kesäkurpitsavuoka

Taas on kurpitsasesonki päällä. Liikaa niitä tulee nyt hetken aikaa. Pitäisi varmaan opetella säilömään, tulisikohan niistä pikkelsiä. Pitänee googlailla ja kokeilla, jos saan aikaseksi. Tähän aikaan vuodesta kun on paljon muutakin mielenkiintoista tehtävää, aikaa vain rajallisesti ja lomakin loppuu kohta. Nyyh sille.
Sukulaisille ja naapureille tyrkytin kurpitsoita, niinkuin viime kesänäkin.
Tämä kesä näyttäisi olevan kurpitsan suhteen satoisampi kuin viime vuosi, kosteutta ja lämpöä on ollut sopivati. Ja istutukset onnistuivat yli odotusten. Kaikki taimet jäivät henkiin, toisin kuin viime vuonna.

Päivällä pähkäilin ruokalistaani tälle päivälle. Vaihtoehtoina oli voileipä ja kahvi, uudet perunat, vokki grillillä tai uunivuoka. Leipä olisi ollut helpoin ja siksi houkuttava. Perunoihin en vielä ole kyllästynyt ja kohtuullisen helppo valmiste sekin, lähes kallistuin siihen. Vokki olisi ehkä ollut parhaan makuinen, mutta työläin ulkonuotiolla tehtynä, siksi se jäi pois laskuista. Uuniruokaan tarvitsee  vaivautua kohtuullisesti, ja lisäksi uuni lämmittää huonetta samalla mukavasti. Ulkona kun on vain vaivaiset 29 astetta, sisällä (paistamisen jälkeen 25.5.

Tärkein syy valintaani oli nuukuus, kuinkas muuten. Jääkaappiin oli unohtunut avaamaton kinkkusuikalepaketti ja lisäksi siellä oli kuivumisvaaran alainen juustokimpale. Nehän pitää saada syötävään muotoon ennen pilaantumista. Ja kurpitsatkin kasvavat heti kohta ylisuuriksi, nekin pitää pelastaa vatsaan ennen kuin on myöhäistä.

Tällainan:

Hyvä, että tuli tehtyä tätä. On tämä voileipää paremman makuinen nälänsiirtäjä. Terveellisemmäksikin veikkaisin.
Osan aineksista keräilin taas pihalta, kinkku, juusto, pippuri, balsamiko, soijakastike ja ruokaöljy ovat kauupasta joskus ostettuja. Koko osaluettelo on taällä kertaa tällainen:

- Ruokaöljyä vuoan voiteluun
- Isohko kesäkurpitsa (valitsin suurimman, kohta se alkaisi höttöytyä sisäältä)
- Pari punajuurta väriksi (keskenkasvusia ovat vielä, mutta hyvän makuisia silti)
- Pari naurista
- Brokkolin eli parsakaalen kukinto. Näyttäisi alkavan kukkimaan jo kesken kasvunsa, helle varmaan syyllinen siihen.
- Sokeriherneitä pari kourallista

Mausteiksi yrttejä:
- Basilikaa ja thaibasilikaa
- Rakuunaa
- Timjamia
- Oreganoa
- Rosmariinia
- Lipstikkaa
- Ruohosipulia
- Persiljaa

Voideltuun vuokaan laitoin ensin halkaistun kurpitsan, näiden puolikkaiden väliin ja päälle muut kasvikset tikuiksi leikattuna tai paloiteltuna, niiden päälle silputut yrtit paitsi persilja, sitten pirskotin vähän balsamikoa ja soijakastiketta , pippuria myllystä reilu annos, minun makuuni, niiden päälle silpuksi leikatut kinkkusiivut ja juustoraaste. Uunin lämpöön, 225 astetta ja puolisen tuntia, lopuksi vielä persiljat päälimmäiseksi, uunista virta pois ja muhimista vartin verran.
Sitten syömään.

Ukkonen tulee päälle, pitää sulkea kone.

Paljon puruja, vähän valmista

Oikeastaan ei mitään valmista vielä. Ei edes puolivalmisteita.

Kuten tunnettua, hyvin suunniteltu on puoliksi suunniteltu, hyvin kiroiltu on puoliksi tehty.
Suunnitelma on vasta päässäni, hatarana mielikuvana. Se pitäisi käydä läpi tilaajien kanssa ihan yksityiskohtia myöten. Ehkä piirtääkin jotain  paperille. Etten vain tekisi tahallani väärin. Vahingoissa teen kuitenkin.
Kiroilupuoli puuttuu vielä kokonaan, ei vain kiroiluttanut. Ei edes helle, liki 30 astetta.
Mahtaakohan tästä hommasta tulla valmista ollenkaan.

Hidasta on kaivaa rimoja pölkkyjen sisältä esille kepulikonsteilla. Vannesaha olisi tehokas.
Mutta sille pitäisi olla isompi verstashuone. Ja seuraavaksi alkaisin himoita tasohöylää. Ja muita koneita.
Sitten alkaisi tämä harrastus olla jo ainakin puoliammattiumaista. En lähde siihen leikkiin enää tällä iällä, nyt luulisin ainakin niin.
Ellei vanheneminen höperöidytä minua vielä tästäkin lisää.

Pölkyissä oli halkeamia, väärin kuivatettuja siis. Yritin sahailla aihioita niin, että halkeamat osuisivat sahausrailon kohdalle. Hidasta puuhaa sekin.
Helpommalla pääsisin jos ostaisin puut mahdollisimman valmiina, esim. pyöreäksi sorvattuja keppejä ja sopivia rimoja. Tai sitten niin, että ostaisin valmiin sängyn.
Mutta eihän se olisi sama asia, kuin kotipihakoivusta itse tehty askarrelma.

Kunnon puusepänlaatuisen lankun saaminen kuuluu olevan ongelma nykyisin. Lautatarhoilta ei sellaista löydy. Rakennuslaatua vain. Kertoi tätini mies. Ja rakentamisen laatuhan Suomessa on laajalti tunnettua

Kesälomareissullani kotopuolessa kävin moikkaamassa tätiäni ja siis myös miestänsä.. Täti harrastaa ikonimaalausta. Miehensä tekee pohjat. Aluksi hän teki niitä vain vaimollensa, mutta pikkuhiljaa tilauksia alkoi tuilla muiltakin, aina vain lisää. Nyt pohjia menee maailmalle kuulemma n. 2000 kpl vuosittain.

Hyvän lankun löytyminen on siis ongelma. Ratkaisijana on veljensä poika, jonka metsästä he valikoivat suoria, okasttomia tukkeja, jotka sahauttavat paikallisella kenttäsahurilla lankuiksi. Niitä tätin mies sitten kuivattelee, pätkii,höylää, liimaa, höylää uudelleen, pinnoittaa kankaalla ja kipsillä, hioo, pakkaa, lähettää tilaajille, laskuttaa, pitää kirjanpidon ja maksaa verot.
Eläkeläinen, 83 v.
No, ei hän sitä yksin tee, vaimonsa on yhtiökumppaninaan.
Liian nuorista, passiiviusita eläkeläisistä valtiovalta ja muut isokenkäiset besservisserit ovat kovin huolissaan.

Tätin miehellä siis homma vähän paisui alkuperääisestä harrastelusta. Autotallinsa on nyt täynnä puuntyöstökoneita ja puolivalmisteita. Kuivaamo on toisaalla


Parempi minunkin on siis olla vannomatta, etten koneellista harrastustani nykyistä enempää. Eläkkeellä saattaaa minullekin käydä samoin kuin tuolle sukulaisen lähiomaiselle. Höperöidyn harrastamaan ammattimaisesti.
Eihän siinäkään mitään, jos sellaisesta nauttii. Kansantulo ja verokertymähän siinä kasvavat.


Tämä päivä minulla meni sahaillessa ja pöllien sahausasentoon asettelussa. Muutaman riman löysin pöllien sisältä.
Pinolla jo piti käydä, niistä eilen valokuvaamistani puista en saanut sopivan pitkiä ja terveitä aihioita.
Näitä rimoja höyläilen sitten joskus tulevaisuudessa.

Mutta ensin sahaan rimoja lisää. Tuossa ei ole vielä puoliakaan sänkytarpeesta.

Tuo rimojen takana seisova irto-ovi olisi ihan joutava. Mitähän käyttöä sillekin keksisin.

Pinnasänky

Pojantyttärelle saisin tehdä pinnasängyn. Vanhempansa antoivat luvan. Mutta valmistakin pitäisi tulla, kohtuuajassa. Muuten ostavat sellaisen.
Onkohan tämä painostust, uhkailua vai kiristystä.

Netistä katseltiin sängyn malleja, kun viimeksi heillä kävin, synttäreillä. Joku tämäntapainen se saisi olla.

Eihän siitä ainakaan tällainen tule, jos yleensäkään mitään valmista.
Itse kun tekee, saa, mitä tulee.

Kuntosalin (verstashuoneen) siivousintoni tänään johtui tästä tilauksesta. Ja sadesäästä.

Aihioita eli ainespuita valitsin sitten siivosurakan jälkeen. Tulisikohan sänky näistä.

Tuskin nämä riittävät, mutta käyn sitten uudelleen pöllipinolla.

Puut ovat vanhaa pihakoivua. Kaadatin sen kolmisen vuotta sitten. Se näytti vanhalta ja ehkä laholtakin. Huonommalta kuin sitten olikaan. Oksainen ja monihaarainenhan se oli, mutta joitain parhaita pöllejä varasin kuitenkin tarvepuiksi kuivumaan. Silloin ei näille ollut tarvetta tiedosssa,  nyt on.

Pula-ajan kokeneilta vanhemmiltani olen oppinut jemmaustaipumukseni. Perisynti siis. Useammin harmillinen ominaisuus ihmisessä, rojua kun kertyy nurkkiin.
Joskus, harvoin on se kuiten hyödyllinenkin tapa.

Tosin, nytkään en vielä tiedä, tuleeko näistä sänkyä. Mielenkiintoista puuhaa, kuntoilua ja asiallista kokemusta luultavasti ainakin.

Vähän kokeilin pöllien sahausta pienemmiksi.

Näistä pitäisi tulla pinnalaidan ylä- ja alarimoja.

Kuntosali

Tänään virittelin käyntiin vanhaa harrastustani.
Aluksi piti tietysti siivota kuntosalia, edes sen verran, että saan molemmat jalat yhtä aikaa lattiaan.
Koko huonetta en tietenkään viitsinyt siivota. Siksi rajasin kuvakulmaa vähemmän siistiin alueeseen, mutta olennaiseen.

Tässä on tärkein kuntovälineeeni salissa, höyläpenkki.

Kansakoulussa oli käteviä, seinään kiinnitettyjä ja tarvittaessa seinälle nostettavia malleja. Sellaista minäkin himoitsin. Niillä on kuitenkin niin kova kysyntä, etten silloiseen tarpeeseen löytänyt sellaista mistään. Piti siis tehdä itse. Tällainen siitä tuli.

Höyläpenkin pitää olla tukeva. Ja sen pitää pysyä paikallaan, vaikka höylällä kovemminkin siihen nojaa. Siinä pitää olla joko riittävästi painoa tai sitten sen pitää olla kiinni huoneessa, seinässä tai lattiassa. Tässä on painoa.
Penkin alla on säilytystilaa, laatikot ja kaappi. Niihin saa tarvittaessa lisäpainoja.

Penkin korkeuden pitää olla sopiva. Usein penkki on liian matala. Selkä suorassa pitää pystyä höyläämään. Kyynärvarsi pitää tulla vain vähän alaviistoon höylättäessä. Kyynärpääni on n. 5 tuumaa korkeammalla kuin tämän penkin kansi.

Lisälaitteita kehittelin tarpeisiini.

Ensin tarvitsin pitkien lautojen höyläämiseen jatkoa. Vähän huonosti se tässä näkyy, ehkä joskus tulevien kirjoitelmien kuvissa paremmin.
Laite on tietysti yksinkertainen,. minun tekeleeni kun on. Lankussa on tapin reikiä tasajaolla, toinen pää kiinni penkissä, toisessa päässä tukijalka.


Pyörösahalle tarvitsin ohjaimen, se on kiinni penkissä ja tuossa jatkolankussa.
Epämääraisiä puita, vaikkapa pyöreitä pöllejä en oikein käsivaralla osaa sahata suoraan lankuiksi tai rimoiksi. Apuväline on apuna tässä hommassa.

Tärkein osa siinä on suora taso, jota pitkin sahaa työnnän. Tasolla pitää olla suora kynnys, jota vasten nojaan, jotta saan suoran railon.
Tasona on vanerisuikale, johon kynnykseksi liimasin toisen, kapean vaneririman. Vaneri ohuena levynä ei vie sahaussyvyyttä kohtuuttomasti, jos paksua pölliä halkaisen.
Vaneritason liimasin kakkosneloseen  tukevuuden vuoksi. Ja kakkosneloseen sain kiinnitettyä kiinnityskorvakkeet, joilla koko ohjain on kiinni höyläpenkissä.
Halkaistavan pöllin saan kiinni höyläpenkkiin normaaliruuvisysteemillä. Tarvittaessa pölliä voi sahata kahdesta suunnasta, jos saha ei ulotu läpi vain toisesta suunnasta sahaten..
Alakuvassa höyläpenkillä lepää tuollainen kahtaalta sahattu lankku mallina.

Sirkkelöinti ei ole kovin tehokasta kuntoilua.  Höylääminen käsihöylällä kyllä on. Ja mielenkiintoista. Yksinkertaista hommaa. Sopii hyvin yksinkertaiselle miehelle, taikka vaikkapa sen kuvalle.

Yrttejä kuivumassa

Tänään sain uuden kameran. Vanhani hajotin, melkein tahallani. Ei kestä mehua. Ja kmerateknikkotaitoni riittivät vain hajottamaan sitä lisää. Tilasin uuden Taka-Pajulampiskalta, joka sai järjestettyä sen sopivasti. Olisikohan tässä tuotesijoittelumainoksen paikka, yhtiön tai kameramallin, enpä tiedä.

Eilen en touhuiluistani kirjoittanut, kun en olisi saanut kuvaa mukaan. Eihän sellaisia juttuja kukaan uskoisi. kuvasin sitten jotain tänään, jälkikäteen.

Yrttejä ripustin kuivumaan tuuletusikkunan eteen. Roikkuvat siinä pää alaspäin, kuin tuomitut rikolliset Sinuhe-egyptiläisessä, kaupungin muurilla.

Tuossa on ylh. vas rakuunaa, vieressä oreganoa ja alla tilliä.

Uusista potuista, tillistä, sillistä, salaatista, en kerrokaan mitään, koska kuvaa niistä ei ole.

Synttärit

Vaikka myöhästyinkin päivällä, kutsuin itseni pojantyttären 1 kk synttäreille. Ja ruusun vein. Onkohan tästä tullut jo tapa, uskallanko enää ilman kukkia mennäkään. Jospa Hän vaikka suuttuu.

Päivällä kävin katselemassa marjatilannetta tutuilla paikoilla. Poikani kanssa on tarkoitus käydä oikein keräämässä marjoja, mutta hän ei tänään ehtinyt. Kaunis päivä kun oli, kävin itsekseni. Niinkuin armeijassa aikanaan: tiedustelijat eteen (siellä ensimmäiseksi ammuttavaksi määrättiin taistelijapari, siksi monikko).
Mustikoita etsiskelin, pari litraa poiminkin, mutta oikein kunnolla kypsiä eivät vielä ole sillä paikalla. Eikä ennätyspaljoa, korkeintaan keskimääräisesti.

Samalla reissulla katsastin vadelmien tilanteen - ihan raakileita. Muutaman kypsän kuitenkin löysin, että makuun pääsin.
Puolukoita näyttäisi tulevan hyvin. Vasta joskus syyskuussa niitä yleensä kerätään.

Ihan turha reissu ei tämä ollut. Kilometreja keräsin rahtipyörän mittariin, tänään jotain 45 yhteensä. Lisäksi sain tietoa marjatilanteesta, asiallista kokemusta ja luontoelämyksiä.
Ja vähän marjojakin mustikoiden lisäksi: lakkoja eli hilloja, n. puoli litraa. Niitä nautimme synttärisankarin vanhempien ja vaniljajäätelön kanssa.

Miehenkuvat

Kerran, kauan, kauan sitten, ennenkuin miehenkuva oli rypistynyt ja haalistunut, perustimme muutamien kotikylän poikien kanssa yhdistyksen Miehenkuvat sy.
Yksi pykälä perustuslaissamme koski kielikysymystä, joka määräsi ainoaksi viralliseksi kieleksemme kotikylän murteen, josta seuraavassa - tietosuojasyistä - käytän nimeä A-kylän kieli. Vaihdankin kohta sille, eli kohta alkaa tulla virallista tekstiä.

Ennen sitä kuitenkin miehenkuva, vähän on vinksahtanut:

Yhistyshän perustettiin puukirkonkylällä. A-kylällä ku ei sillo ollu, eikä oo vieläkkää, ravintollaa tai muutakkaa kapakkaa.
Se tais olla lauvantai-ilta, olttii sielä tanssiravintolasa. Eihän me pojat tanssia osattu, mutta soitto soi kumminki. R..i taisi olla sillon kuskina.

Ihimeteltii siinä joutessaan, ku isot pojat usseinki kehuskeli saamisillaa. Ja me ku ei kehattu valehella, nii ei päästy kerskummaankkaa.
Päätettii sitte perustaa yhistys.
Sen viralliseksi nimeksi tuli Miehenkuvat sy. Tuo sy. tarkottaa saamattommai yhistys.

Piettii oikee perustava kokkous. Minut valittii puhheejjohtajaksi ja H...o sihteeriksi. Mulla oli nuijana jalalline viinilasi, Vermuttia muistaakseni tillailin. Kynnää ja paperiaham meillä ei tietenkää sillo ollu käsillä, nii sovittii viralliseksi pöytäirijaksi sihteerin pää. Sihteeri painaa tarkasti muistiin, mitä om päätetty, ja epäselevisä tappauksisa kysytään sitte siltä.

Jäseniksi päätetii hyväksyvä vai semmosia urospuolisia henkilöitä, jokka ei oo saanu. Tai ainakaa kehuneet saamisillaan. Isolla osalla meiä kavereistaha ei sitte ollukkaam mittää mahollisuutta päästä jäseneksi. Epärehellistä porukkaa, tuumittiim poikien kansa.
Illan pitkään meistä sihteerin kansa yhistys rupes tunttuun nii asialliselta ajankuluporukalta, että me juntattiin perustuslakkii ihtellemmä suojasääntö, joka tuli siihen kolomanneksi pykäläksi.

Mistähäm mahtokaa johtua, että usseimmat jäsenkeleposet henkilöt sattu perustavasa kokkouksesa olemaa sukulaisia keskennää, meillä kaikilla vielä sama sukunimiki. Taaski, tietosuojasyystä, täsä käytän siitä nimmerkkiä: R...nen.
 
Että saatas yhistyksen hallinta ja tiktatuuri piettyä suvusa, nii siitä tuli sittem perustuslakkii toinen pykälä.

Ensimäinem pykälä oli tuo alusa mainittu kielikysymys.
Nelijäs pykälä käsitteliki sitte yhistyksen tarkotusta ja viijes kokoonkuhtumiskäytäntyä.
Muuta valamistapa ei perustavasa kokkouksesa, muistaakseni, satukkaa aikaseksi. Enkä näitäkkää pykäliä ihan tarkkaa ja varmastim muista, pitäs tarkistaa virallisesta pöytäkirijasta. Eli kysyä sihteeriltä.

Suurin piirtein tämmöne se oli:

1§ Yhistykse viralline kieli o A-kylän kieli.
2§ Se o R...sen laani ku hallittee.
3§ Puhheejjohtajjaa ei voijja eppäillä, etenkää sihteeriä.
4§ Yhistyksen tarkotus on tehä ittesä tarpeettomaksi. Eli jospa me jäsenet, tai ainaki joku meistä, eis joskus, sais. Tai, jos nui hyvi kävis, nii sittehä voijjaa muuttaa perustuslakia, että saatas piettyä yhistys pystysä. Jos R...sen laani nii haluaa.
5§ Kokkous pietää sillon, ku kaks tai usiampi miehenkuvvaa sattuu kohakkai, ja kattoo sen tarpeelliseksi.

Valomerki jäläkeen kokkous piti lopettaa ja minä nappautin nuijalla pöytää ja sanon: "julistan kokkouksen päättyynneeksi". Ja viinilasin jalaka napsahti poikki. Ja kun minä käänsin päätä, nii huomasin, että tarijoilija seiso selän takana. Tarpeeksi kännisä ku olin, nii en siitä häkeltynyv, vaan kysyn rauhallisesti: "palijoko?" Se sano, että viis makkaa. No, minä makson, eikä tullu porttikieltua. Vieläkkää.

Jäläkeen päin meillä oli kokkouksia usseinki, yhistyksen toiminta laajeni laulukööriksi, urheiluseuraksi, tieteelliseksi tutkijaryhymäksi ja mitähän kaikkia me saamattomat touhuttiinkaa.
Naisten kansa lusseerautumisseen kun meillä ei jurikkaan tärvääntyny aikaa.

Menihä se aika nuinki.

Sivukylähä ei kuitenkaan tarijonnu meille kaikille elantua kotikulumilta, niiettä usseimpien meistä piti lähtiä muualle maailimalle leivän perrään.Kunnon kokkoontumisia ei oo sitte olukkaa, vuosikymmennii.

Mukava se ois vielä joskus pittää ihan viraline kokkouski.
Ja muuttaa sääntöjä. Usseimmat meistä ku on muuttunu lapsellisista lapsellisiksi. Tai oikiastaa lapsellisiksi ja lapsellisiksi.
Vaikiapa se ois, ainakkaa ihan  kaikkien meistä, väittää ennää olevasa ihann kokonaa saamattomia.

Juures-jauhelihavuoka

Äidillä kävin. Liian harvoin käyn, hänen mielestään, mutta enpä vain saa aikaseksi. Yhtenä selityksenä pidän pitkää matkaa, toisena korkeaa ikääni ja siitä johtuvaa ajohaluttomuutta.
Serkkuni, jonka tapsin monien muiden vanhojen tuttujen ohella, kertoi sukuviasta, jonka hyvin tunnistin:
Jos olisin yhtä aikaansaava kuin olen saamaton, niin paljon kaikenlaista tulisi tehtyä.

Ruokaahan siellä, äidillä, tein kuitenkin. Äiti kun on niin iäkäs, vielä minuakin vanhempi, niin minulta se sujui kaiketi hiukan vähemmän vaikeasti.

Kotoani vein jotain aineita, lähimarketista ja äidin kaapeista keräilin jotain. Ja tällaista niistä emmeistä tuli:

Ruokaöljyttyyn vuokaan asettelin pohjalle juureksia, sitten muita kasviksia, niiden päälle yrttejä, sitten pannulla ruskistetun jauhelihan, kuullotetut sipulit ja purjot. Seuraavaksi reilusti japanilaista soijakastiketta, jauhettua musta- ja valkopippuria ja pari teelusikallista sokeria. Päällimmäiseksi juustoraastetta ja sitten uuniin.
Lämpöä oli reilut kaksisataa, aikaa n. puoli tuntia, eli juusto suli ja ruskistuikin hiukka.

Pohjalta lukien kasvikset olivat:
- Pakastettua, esikeitettyä porkkanaa
- Samanlaista punajuuri-lanttuseosta
- Ja vielä parsakaalta
Nämä kaikki olivat viime syksyn satoa, tämänkesäiset ovat vielä säälittävän ja työlään pienikasvuisia.
Ja sitten:
- Tuoretta kesäkurpitsaa
- Samoin tuoreita sokeriherneitä
- Pari pientä raparperin vartta (ihan vain kokeeksi ja mausteeksi. Eivät pilanneet paistosta, vaikka epäortodoksisia lienevätkin)
- Yrtteinä oli lipstikkaa, rakuunaa, basilikaa, oreganoa, salviaa ja ruohosipulia.

Vuoan paistuessa tein vihersalaatin, jonka ainekset keräilin mukaan omalta pihalta. siihen tuli
- Lehti- ja parsasalaattia
- Basilkaa
- Persiljaa
- Tilliä
- Pinaattia
- Basilikaa
- Oreganoa

Viemisiä vanhalle äidille

Kesälomaohjelmaani kuuluu käynti kotipuolessa. Lähipäivinä pitäisi päästä lähtemään. Jäisi sitten aikaa mustikoiden keräämiselle, ja muuhunkin, ennen kuin loma taas loppuu. Kummasti aika aina kiihdyttää kulkuaan lomalla ollessa. Ihan sama, mihin aikaan vuodesta lomailee, aina sama juttu. Onkohan Mr. Murphyllä sormensa tässäkin pelissä.

Jotain viemisiä olisi kaiketi hyvä jemmata matkaan. Ruoka voisi kelvata äiti-vanhalle, saapa nähdä.
Uusia reseptejä en nyt kokeillut, "varman" päälle yritän pelata. Proteiinirieskaa ja vahinkovaarin raparperiyllatystä leivoin. Edellinen onnistui jo rutiinilla, jälkimmäinenkin paljon paremmin kuin edellisellä kerralla.

Ja seuraavaksi ilta-ohjelmassa on tomaattien kastelemista.
Oli kuiva päivä, paistettakin vaikkakaan ei hellettä. Samalla katsastan etanatilanteen. Kerään näkyvillä olevat tuholaiset pois salaatinlehdiltä.
Yleinen ohje niiden tappamiseen on kiehuva vesi. Minä kun en viitsi kuuman veden kanssa pelailla, käytän sen sijaan mäntysuopavettä. Ihan pikku tujaus saippuaa vie vedestä pintajännityksen, ja etanat hukkuvat siihen. Puhdasvesiastiasta kiipeävät ulos, kokeiltu on sitäkin.
Valoisat kesäyöt ovat mukavia.

Kitkemistä, ilmatorjuntaa

Päivä meni puutarhassa. Sipulimaa ja vähän muukin osa kasvimaata oli taas rikkaruohojen vallassa. Vielä ehdin kitkemään, ennenkuin sipulin varret kaatuvat. Sittenhän on jo sadonkorjuun vuoro.

Samalla revin vuohenputkia ym. epäruohoa ( ruots. ogräs) marjapensaiden alta. Marjat kypsyvät paremmin alaoksilla, kun saavat valoa. Onkohan kypsyminen siis päivettymistä, enpä tiedä.

Punaiset viinimarjat punertavat jo. Sehän tietää ilmavaaraa. Räkätit kohta hyökkäävät, kunhan haluavat vaihtelua mustikka-aterioihinsa.
Mehän olemme sotajalalla toisiamme vastaan. Räkätit veivät ensimmäisen erän 4-1. Ison osan herneensiemenistäni söivät. Kuinkahan käy tässä taistossa.
Verkkoja virittelin.

Pusakan alaosassa on kanaverkkoa. Se on siilejä varten. Yritän välttää sillä viattomia siviiliuhreja.

Vanhaan, hyvään aikaan sai kaupasta paremmin pyytäviä rastasverkkoja kuin nykyisin. Nykyisissä silmäkoko on niin pieni, ettei rastas oikein saa päätänsä silmän läpi, vanhoissa se mahtui. Helposti se sitten takertui kaulaan ja koko lintu oli pian paketrissa, kuin hämähäkin seitissä.
Onneksi vanhasta varastosta löytyi vielä tämä yksi vanha verkko. Tosin, virittelyni ei oikein ole pyynnin kannalta paras mahdollinen. Liian kireällä on se. Löysään verkkoon takertuisi lintu tehokkaammin. En kai vain sittenkin suojele marjojani enmnemmin kuin tyydyttäisin murhanhimoani.

Toiseen puskaan löysin uuden, tiheämpisilmäisen verkon. Mutta enpä viitsi lähteä ostoksille, tätä puskaa varten. Rastaspirulaisten vuoksi. Ainakaan nyt yömuyöhällä, kun kaupatkaan eivät ole auki.

Akkojen hommia, ym.

Huijaan nyt itseäni, ja samalla sinua, mahdollinen lukijani. Terveisiä vain molemmille, lapsilleni.
Tämä juttu kertoo eilispäivästä, siinä huijaukseni. Illalla meni niin pitkään, että en ehtinyt, enkä viitsinyt enää kirjoitella. Itse asiassa, ilta muuttui aamuyöksi, joten vuorokausi olisi ehtinyt vaihtua joka tapauksessa ennen koneeni avaamista.

Ne akkojen hommat. Ikkunoiden pesua.

Kuvassa näyttää ihan puhtaalta. Ainakin läpinäkyvältä, kuin EU-päätökset.
Olisi kait pitänyt saada homma tehtyä jo keväällä, vähän viivästyi. Ja vähän enemmänkin kuin vähän, viime kesänä jäivät kokonaan pesemättä. Pitäisi kaiketi pestä siis vielä tuo rästikerta, että pääsisin nykyaikaan.
Eikä siinä vielä kaikki.
Minulle kerrottiin, että ne pitäisi oikeastaan pestä keväin-syksyin. Minulla on siis ainakin kolme pesukertaa tekemättä.
Mutta olkoon, ei ole ainut synneistäni. Ehkäpä ei edes suurin niistä.

Illan kähmissä juteltiin naapureiden kanssa niitänäitä. Olivat menossa kulttuurilla itseään ylevöittaämään. Dallape` piti konsertin Kesässä. Minäkin olisin toisaalta kiinnostunut tällaisesta korkeakulttuurista, mutta nyt ei käynyt ohjelmaani. Ja olin juuri viime viikolla nähnyt ja varsinkin kuullut heitä Kukonhiekassa. Ja alkukesästä Hangan lavalla. Joten nyt oli Anne Mattilan vuoro.


Kuikassa esiintyi hän. Kesäkeskiviikkoisin siellä on naistentanssit. Sinne siis minäkin, opiskelemaan.
Nöyryyttä.
Jos kuvittelee itsestään liikoja: parkettien partaveitsi, naistenmies, tms. kannattaa mennä testiin. Pian tippuu taas maan pinnalle. Liiat luulot karisevat.
Mutta ilta olikin positiivinen pettymys. Ei mennyt ollenkaan niin huonosti kuin odotin. Muutamia, ennestään tuntemattomia, mukavia ihmisiä tapasin. Myös vanhoja tuttuja.

Heti aluksi jututin Tuulaa ja Tuomoa. He ovat tanssikursseilta tuttuja. Ja lisäksi aloittaneet opettamisen. Itsekin olen heidän kurssillaan ollut.
Nyt he olivat opettaneet alkeita ulkomaalaiselle suomenkielen opiskelijaryhmälle.
Yksi ryhmäläinen, sveitsitär, sattui siihen paikalle, ja Tuomo "työnsi" meidät parketille.
Foksi sujui häneltä helposti, varsinkin huomioiden "ensikertalaisuutensa". Syykin siihen kyllä selvisi; argentiinalaista tangoa harrastaa hän. Siihen verrattuna lavafoksi on hyvin kaavamaista, yksinkertaista ja helppoa.
Loppuillasta naistentansseissa on miesten tunti. Tietysti hain häntä silloin, niinkuin tapoihin kuuluu. Ja kyselin vaikutelmia lavatansseista.
Mielenkiintoista, ja varsinkin iloisia ihmisiä oli ollut mukava seurata, keroi hän.
Etupäässä sivustaseurailuksi se näytti häneltä menneenkin, niinkuin muiltakin porukassaan. Ilmeisesti samojen kurssilaisten kanassa näytti liikkuvan.


Hänen lisäkseen mieleen jäi varsinkin kaksi Mikkelin likkaa. Idässä on iloisia ihmisiä. Olivat lähteneet lomareissulle.
Toinen heistä kertoi olevansa innokas tanssiparketin kuluttaja. Toinen vasta aloitelleensa, mutta kärpänen oli puraissut kovaa.
Kiertelivät nyt suvista Suomea kesälomallaan. Tanssipaikkojen mukaan valitsevat käyntikohteensa, uusia paikkoja katsastavat.

Esimmäinen heistä opetti minulle sambaa. Hyvä ope. Jotain luulen oppineeni, en tiedä oliko se sambaa, mutta mukavaa oli. Buigin kuvioita kokeilimme samba-askeleeseen. Ja tietysti samba-walkia. Vielä kun muistaisin miten se menikään.

Jälkimmäiselle vuorostani opetin buggia. Huijariksi epäilin, kun kertoi kokeilevansa sitä ensimmäistä kertaa eläissään. Mutta ei kai hän minulle valehtelisi.
Moni useitakin kurssin käynyt ei pystyisi vastaavaan, kaikki eivät kaiketi koskaan.
Jotkut vain ovat lahjakkaita. Ehkä myös liikuntaharrastuksellaan oli oma vaikutuksensa. Liikuntaryhmiä kertoi joskus vetävänsä, ehkä airobigia tai jotain.
Aloitimme tietysti perusaskeleesta, joka tässä ruotsalaiskeksinnössä on kohtuullisen helppo. Se näytti onnistuvan heti, joten helppoja kuvioita kokeilin. Muutaman kerran samoja kuvioita mentyämme kokeilin vähän mutkikkaampia, mutta kun niissäkään ei ollut ongelmia, päätin kokeilla hänen rajojaan.
Petyin. Ei minun valikoimissani niin vaikeaa kuviota ole, että olisin saanut hänet sekoamaan askelissaan. Kateeksi käy, moinen lahjakkuus.

Jo oman harrastukseni alkuvaiheessa selittelin itselleni lahjattomuuttani. Teoriani mukaan kyse on koordinaatiosta. Ja viestilinjojen vioista. Linjat päästä jalkoihin pätkivät, kun ei niitä ole viritetty ja selvitelty, piuhat ovat sekaisin, vyyhdeissä tulee hystereesihäviöitä yms. kitkaa.
Vaikka pää käskisi liikauttamaan vasenta jalkaa, niin oikea liikahtaa. Ja väärään aikaan. Ja suuntaan. Ja ajatteleminen vain pahentaa asiaa. Ja hermostuminen. Ja tuskastuminen. Ja turhautuminen. Ja epäusko itseensä. Ja tappiomieliala. Ja häpeä omaa osaamattomuuttaan kohtaan. Ja lopettamisen halu.
Monta kertaa oli lopettaminen lähellä.
Moni on lopettanut alkuunsa. Valitettavasti.
Kun pääsee sen verran pitkälle, että kehtaa lavoillakin harjoitella, niin sitten vasta alkavatkin taidot karttua. Kyse lienee samasta kuin autolla ajamisessa. Autokoulussa oppii kyllä ajamisen perusteet ja teoriaa, mutta rutiini on hankittava liikenteessä. Törmäyksiä tulee sielläkin aloittelijoille, vallitettavasti. Kannattaa siis muistaa omat rajansa, varsinkin autoillessa. Parketilla törmäys on korkeintaan noloa, ei kuolemaksi.

Kuikan naistentansseissa on usein reilusti enemmän "tyttäöjä" kuin meitä "poikia". Siksipä jotkut vanhat tututkin hakivat minua tanssiin, paremman puutteessa.
Tuttujen kanssa tuo homma on turvallista, kun tietää suunnilleen, mitä toinen osaa ja miten mennään. Kuulumisia siinä sivussa voi myös vaihtaa.
Usein, miesten vuorolla, sorrun itsekin hakemaan tuttuja. Onhan se turvallista, ja lienee kohteliastakin. Varsinkin, jos tuollainen tuttu on jäämäisillään seinäruusuksi.

Mutta kyllä tuntemattomia pitää myös muistaa. Tämäkin ilta sen todisti. Mukavia ihmisiä, hyviä muistoja. Kaikki kolme, joista kerroi, asuvat sen verran kaukana, että todennäköisesti emme enää koskaan tapaa. Hyvä, että nyt kohtasimme, edes pienen hetken ajan.

Päiväni oli siis tylsän ikävä, jopa häpeällinen. Töihin, ja varsinkin naisten töihin, kun yksineläjä joskus joutuu.
Mutta ilta oili sitten sitäkin hauskempi.

Niin se näyttää menevän. Kun ei paljoa odota, on odotukset helppo ylittää.
Pessimisti ei pety.
Mitä joskus positiivisesti.

Keräily

Useimmissa ihmisissä asuu pieni hamsteri. Se ilmenee eri tavoin.
On numismaatikkoja, filatelisteja ym. Jotkut keräävät rahaa, antiikkia, taidetta jne. Joku nauttii viineistä, toinen oluista, kolmas, kulinaristi, mauista, neljäs matkustelee aina uusiin kohteisiin, joillekin "kanervapuutarhat" ovat kyltymättömän kiinnostuksen kohde.

Jotta kokoelmat eivät menisi mahdottomuuksiin, ja lisäksi tavoite olisi jotenkin rajallinen, tajuttava, päähän mahtuva, vaikkakaan ei välttämättä mahdollinen, keksimme keräilyllemme sääntöjä ja rajoja.
Kaikkia postimerkkejä ei voi saada omaksi, ei edes suomalaisia.

Keräilyyn kuulu myös dokumentointi.
Tavaroiden kohdalla se on helppoa, roju itsessään on dokumerntti. Paitsi jos kertäilee höyryvetureita, on tilaongelma jatkuva, ei tilapäinen.
Ei siis aina ole ongelmatonta tavaran rakastaminenkaan

Aineettomien kohteiden kohdalla voi yrittää luottaa muistiinsa. Monet, viisaasti, eivät luota, vaan myös kirjaavat kokemuksensa.
Esim. viiniharrastajilla on jopa oma kielensä tätä varten.


Kylähullullakin on heikkoutensa. Keräilen kilometreja. Pyöräilykilometreja.

Olen rajoittanut keräilyni etupäässä hyötyajoon, siis sellaiseen liikkumiseen, jonka tekisin muutenkin. Vaikkapa autolla tai bussilla.
Ja kohtuudessa yritän pysyä. Talvella pakkasraja on n. 30, kilometriraja n. 10. Kesällä ei ole pakkasrajaa, rankkasaderaja kyllä,  kilometriraja n. 30. Kiire tai kuljetettavan kuorman koko voi myös riittää syyksi olla pyöräilemättä. Samoin juhlavaatteet tai häveliäisyys.
Hyviä syitä joustoon siis on. Molempiin suuntiin. Joskus, harvoin saatan ajaa ihan vain huvikseni. Eivätkä pakkas- tai kilometrirajatkaan ole ihan ehdottomia.


Pyöriähän pitää kotitaloudessa olla riittävästi. Näin pienessä perheessä riittää kolme, nippanappa.

Vasemmalla on kesä- eli retkipyörä. Keskellä maasto- eli rahtipyörä. Oikealla talvi- eli custompyörä.

Retkipyörä on jokseenkin vakiokuntoinen -70-luvun Helkama Kulkuri. Se oli joskus poikani koulumatkakulkuneuvo.

Rahtipyörä on hiukan shopattu maastopyörä, muistaakseni -90  luvulta. Istuinta siirsin oman anatomiani mukaisesti taaksepäin, ohjaustankoa ylöspäin. Isot sivulaukut ovat rahdatessa oivalliset, kauppakassit tai puolukkaämpärit menevät heittämällä sisään.
Maantieajoon maastopyörä ei ole paras mahdollinen, raskas polkea. Kunto tietysrti kohenee.
Tämä oli joskus tytytäreni käytössä, kunnes sai mummoltaan oikean mummopyörän.

Talvipyörä on vanha naistenpyörä. Sen ostin exälle divarista, varastetun Tunturinsa tilalle. Rikastuttuamme hiukan, hän sai Ainon.
Tämä oli tilapäisesti lapsillamme, nyt siis minulla. Poikani aloitti cvustomoinnin minä jatkoin sitä anatomianni mukailevaksi.

Yksi on joukosta poisssa. Parhaat menetämme aivan liian varhain. Oma, vanha perintöpyöränikin.
Sain sen isältäni joka oli ostanut sen veljeltään. Joskus ennen sotia, käytettynä.
Isäni kertoili siitä monta tarinaa. Kuinka naapurikylän nurkkatansseihin mentiin kinttupolkuja pitkin. Pitkospuiden kohdalla, suolla, pyörää piti kantaa.
Pikkupoikana istuin usein sen tarakalla. Joka ei ollut  yhtä mukava kuin nykypyörissä, pyöreäreunainen putkirakennelma, vaan teräväkulmainen lattarautalaite. Painoi kipeästi reisiin. Ja jalkoja piti pitää leveällä, etteivät menisi pinnoihin.
Mielelläni silti istuin isän tarakalla. Raatajasukupolven miehillä kun ei ollut useinkaan aikaa lapsien kanssa tohuiluun. Eipä tainnut olla oikein taitoa tai isiltä opittua perinnettäkään.
Niinkuin ei minullakaan omille lapsilleni.
Sellainen se on, perisynti. Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Pyörävanhus varastettiin.
Pääsenköhän tämän murheen yli koskaan. Tuskin


Keräilytulosten dokumentoinnissa käytän exeliä, tietysti. Viikottain kirjaan saldoni.

Ja yhteenvedon vuositasolla.

 

Yksi ihmisten taipumus on inhimillistää luontokappaleita. Esim. lemmikeissä nähdään selviä lajille kuulumattomia, mutta ihmisille ominaisia piirteitä. Viisautta, tunteita tms.
Koska minulla on tällainen ihmisille kuuluva keräilyvimma, joku voisi varmaan inhimillistää Kylähullunkin, ehkä.

Kesäpäivä, -loma, -kukkia

Maolainen pihanhoitotyyli - antakaa kaikkien kukkien kukkia - oli hyvä valinta. Tekosyy laiskalle miehelle. Muka jokin syvempi merkitys. Ruokapöytä perhosille, kimalaisille, pörriäisille ja muille höttiäisille.
Pienelle perheellehän tämä sopii. Nurmikon kun ei tarvitse kestää lasten leikkejä tai muuta kovaa kulutusta.

Valkoapila kukkii vielä, tosin viimeisillään. Kylähullu on myöhäisherännäinen. Parenpi kuva olisi tullut jo alkuviikolla. Auringonpaistetta ei silloin tosin ollut, tekosyy tämäkin.

Maahumalaa on tullut joskus multakuorman mukana. Hyvin on levinnyt ympäri pihaa. Eipä haittaa. 

Tämäkin kukka lienee tullut samassa multakuormassa, mikähän sekin lie. Vuosikaudet on kukkinut samalla paikalla. aluksi oli vain yksi, joinain vuosina useampia, nyt kaksi. Kolmannen ajoi ruohonleikkurilla, vahingossa. Olen siis leikannut nurmikon jo kerran tänä kesänä..

Ruusut kukkivat vähän eri aikaan. Nyt aloittelee tällainen vaaleanpunainen, kerrottu laji. Taustalla oleva tummempi ja yksinkertaisempi lopettelee. Juhannus- metsä- ja kurttulehtiruusut ovat jo kukkineet.

Pähkinäinen juuresvokki

Taka-Pajulampisten kanssa kävimme siis poikani hiljattain kasvaneen perheen luona visiitillä. Raparperipiirakoista veimme tuomisina sen vähemmän huonosti onnistuneen, siis vuo'an.

Olimme luvanneet uudelle äidille ja isälle, että ruo'anlaitosta ei tarvitse huolehtia, tuomme aineksia mukana, lainaamme keittiötä ja hyvän sään sattuessa grilliäkin. Satuimme menemään hyvän sään aikaan.
Pakastintani kevensimme. Viime syksyn sadon juureksia sieltä olin varannut sulamaan jo ennakkoon: porkkanaa, punajuurta, lanttua, naurista, omenaa, kyssä- ja parsakaalta. Pihaltani keräilimme yrttejä + salaattiaineksia:
basilikaa, rakuunaa, oreganoa, salviaa, lipstikkaa, timjamia, ruohosipulia, sipulia,
+ lehti- ja parsasalaattia, pinaattia, persiljaa, basilikaa, oreganoa, avomaan kurkkuja.
Lähikaupasta ostimme matkalla jauhelihaa, maapähkinöitä, japanilaista soijakastiketta, ja juhlan kunniaksi kuplajuomaa (lasten "skumppaa", alkoholitonta siis).

Poikani toimi grillimestarina, lankonsa apukokkina, minä tyttäreni kanssa valmistimme salaatin ja miniäni lähinnä ojenteli keittiötyökaluja tarvitseville. Perheen nuorimmainen, 2 viikkoa, oli myös apuna. Nukkui rauhallisesti.
Grillausta seurailin vain syrjäsilmällä, mutta minusta se näytti menevän yllätyksettömässä, normaalijärjestyksessä:
- Jauhelihan (700 g) ruskistus, pähkinät (n. puololi kiloa) sekaan ensimmäisessä pannullisessa
- Puolet juureksista toiseen pannulliseen. Niiden lämmettyä puolet silputuista yrteistä joukkoon. Taka-Pajulampiskan annoimme, maustemestarina, maustaa vokin. Soijakastiketta meni reilu loraus, ainakin kolminkertaisesti se, mitä itse olisin laittanut. Pippuria meni myllystä samassa suhteessa. Eikä muita mausteita.
Tyttäreni käyttää siis mausteita rohkealla kädellä, minä aralla. Jos minä maustaisin ruuan ensin, tyttäreni siitten, tulisi siitä varmaan keskimääräisen normaalimausteinen.
- Kolmas ja viimeinen pannuillinen oli toisen toisinto. Jos käytössä olisi ollut superjätti-iso pannu, olisimme paistaneet nämä kaikki vaikka kerralla. Mutta normaalikokoisessa pannussa eivät reunat riitä edes viiteen litraan. Nyt tuli vokkia vähän enemmän.
Sitten kaikki samaan astiaan, sekoitus (ei ravistus).

Salaattiresepti vihersalaatissa on aina yhtä helppo: ainekset huuhdellaan, pilkotaan, laitetaan kulhoon ja sekoitetaan.

Koska meitä oli kuusi kokkia, niin olisi pitänyt tulla huono soppa. Eipä tullutkaan. Tuli hyvä vokki.

Vaarin vahinkopiirakka, raparperiyllätys

Taka-Pajulampiset olivat tulossa. Ja kohta menossa, niinkuin Miehenkuvakin.

Rouva, siis tyttäreni on ollut tätinöissään jo pari viikkoa. Nyt hänen oli tarkoitus tarkastella lähemmin uutta sukulaista, veljensä tytärtä.

Viemisten varalle meillä oli ennakkosuunnitelma, puolinainen, ei  ollenkaan tarkka. Hyvin suunniteltu on tunnetusti puoliksi suunniteltu, joten puoliksi ja puolihuolimattomasti suunniteltu ei ole vielä kunnolla aloitettukaan, suunnittelun osalta. Toteutus on sitten ihan toinen prosessi.

Koska vierailijat lähtivät matkaan pitkästä matkasta, yritin nopeuttaa päiväohjelmaa varaslähdöllä. Ei olisi kannattanut.
Viemisiksi meidän piti valmistaa minun keittiössä rappiotädin-raparperipiirakkaa. Tarkoitukseni oli seurata ohjetta tarkasti, mutta ei siitä sellaista tullut kuin piti. Tuli väärinkäsitys.

Ohjeessa on hyla-maitoa ja soijajuomaa. Ostin siis kaupasta molempia, ja sekoitin niitä reseptin mukaa. Mutta olisihan minun pitänyt arvata, että Taka-Pajulampiska oli taas soveltanut. Soijajuoma oli ohjeessaan mukana vain siksi, että hänellä oli hyla-maitoa jemmassaan vain tilkka. Sitä siis jatkoi soijatuotteella. Ensimmäinen väärinkäsitys, joskin ymmärrettävä.

Kun kaukomatkaajat ehtivät luokseni, oli pohja menossa uuniin. Olin tehnyt isohkon taikinan, puolitoistakertaisen, että saisin itsellenikin tuota herkkua samalla, viemisten lisäksi. Meni siis vuoka + pelti kiertoilmauuniin. Siinähän ei mitään, mutta kun raparperit unohtuivat.
Raparperipiirakasta.
Onneksi vieraskokit huomasivat. Sitten, kun pellillä oleva torttupohja oli jo lähes valmis kuorrutukseen. Painelimme raparperit kovaksi kypsyneeseen pojaan. Toinen virhe.
Vuoka paistui hitaammin, joten sille riitti raparperin ripottelu, eitarvinnut tunkea.

Raparperihässäkän aikaan olin keittelemässä kinuskikuorrutusta, ja sehän paloi pohjaan. Kolmas virhe.

Koska peltipaistos oli vuokaa edellä, laitoin kuorrutuksen ensin pellille. Vuoka sai paistua vielä. Ja säädetyn ajan jälkeen pelti ulos uunista jäähtymään. Ja vuoan kuorrutus unohtui. Heti vävyni kolmannen huomautuksen jälkeen tajusin senkin kuorruttamisen. Ja takaisin paistumaan. Taas virhe.

Raparperin asennuksen, siis toisen virheen kohdalla, olin pienentänyt uunin lämpötilaa. Huomasin sen tässä vaiheessa ja lisäsin takaisin 225:een. Ja odottelemaan vuoankin valmistumista. Sähellystä siis koko matkan.
Kumma kyllä, piiraista tuli ihan kohtalaisia.
Yllättävää. Siksi piirakan nimeksi tuli raparperiyllätys. Ei esim. raparperisähellys.

Ruoanlaitto ja leipominen ei taida olla kovinkaan tarkkaa puuhaa, koska taas tuli syötävää biomassaa. Tai sitten nuo virheet kumosivat toisiaan.


Rouva Taka-Pajulampi väänsi koko sähellyksen ajan pipoa prinsessalle. Ei hänkään tavoistaan pääse. Takarajalle jäi pipon valmistuminen. Mutta ehti taas, ehkä minun sähellykseni ansiosta. Piirakka kun ei valmistunut pikana.

Vinkkinä Taka-Pajulampisiltä sain uuden kavimaidon. Soijajuoma sopii siihen tarkoitukseen mainiosti. Ei se ihan lehmänmaidon makuista ole, ja hyvä niin. Vaihteluksi käy tämä hyvin. Kahviin tulee hiukan makea, vaniilinen maku.
Olisi kannattanut ravistaa purkkia ennen kahviin sekoittamista, kertoivat.
En ravistanut.
Sekoittui huonosti.
Oppia taas, vaikeimman kautta.