On numismaatikkoja, filatelisteja ym. Jotkut keräävät rahaa, antiikkia, taidetta jne. Joku nauttii viineistä, toinen oluista, kolmas, kulinaristi, mauista, neljäs matkustelee aina uusiin kohteisiin, joillekin "kanervapuutarhat" ovat kyltymättömän kiinnostuksen kohde.
Jotta kokoelmat eivät menisi mahdottomuuksiin, ja lisäksi tavoite olisi jotenkin rajallinen, tajuttava, päähän mahtuva, vaikkakaan ei välttämättä mahdollinen, keksimme keräilyllemme sääntöjä ja rajoja.
Kaikkia postimerkkejä ei voi saada omaksi, ei edes suomalaisia.
Keräilyyn kuulu myös dokumentointi.
Tavaroiden kohdalla se on helppoa, roju itsessään on dokumerntti. Paitsi jos kertäilee höyryvetureita, on tilaongelma jatkuva, ei tilapäinen.
Ei siis aina ole ongelmatonta tavaran rakastaminenkaan
Aineettomien kohteiden kohdalla voi yrittää luottaa muistiinsa. Monet, viisaasti, eivät luota, vaan myös kirjaavat kokemuksensa.
Esim. viiniharrastajilla on jopa oma kielensä tätä varten.
Kylähullullakin on heikkoutensa. Keräilen kilometreja. Pyöräilykilometreja.
Olen rajoittanut keräilyni etupäässä hyötyajoon, siis sellaiseen liikkumiseen, jonka tekisin muutenkin. Vaikkapa autolla tai bussilla.
Ja kohtuudessa yritän pysyä. Talvella pakkasraja on n. 30, kilometriraja n. 10. Kesällä ei ole pakkasrajaa, rankkasaderaja kyllä, kilometriraja n. 30. Kiire tai kuljetettavan kuorman koko voi myös riittää syyksi olla pyöräilemättä. Samoin juhlavaatteet tai häveliäisyys.
Hyviä syitä joustoon siis on. Molempiin suuntiin. Joskus, harvoin saatan ajaa ihan vain huvikseni. Eivätkä pakkas- tai kilometrirajatkaan ole ihan ehdottomia.
Pyöriähän pitää kotitaloudessa olla riittävästi. Näin pienessä perheessä riittää kolme, nippanappa.
Retkipyörä on jokseenkin vakiokuntoinen -70-luvun Helkama Kulkuri. Se oli joskus poikani koulumatkakulkuneuvo.
Rahtipyörä on hiukan shopattu maastopyörä, muistaakseni -90 luvulta. Istuinta siirsin oman anatomiani mukaisesti taaksepäin, ohjaustankoa ylöspäin. Isot sivulaukut ovat rahdatessa oivalliset, kauppakassit tai puolukkaämpärit menevät heittämällä sisään.
Maantieajoon maastopyörä ei ole paras mahdollinen, raskas polkea. Kunto tietysrti kohenee.
Tämä oli joskus tytytäreni käytössä, kunnes sai mummoltaan oikean mummopyörän.
Talvipyörä on vanha naistenpyörä. Sen ostin exälle divarista, varastetun Tunturinsa tilalle. Rikastuttuamme hiukan, hän sai Ainon.
Tämä oli tilapäisesti lapsillamme, nyt siis minulla. Poikani aloitti cvustomoinnin minä jatkoin sitä anatomianni mukailevaksi.
Yksi on joukosta poisssa. Parhaat menetämme aivan liian varhain. Oma, vanha perintöpyöränikin.
Sain sen isältäni joka oli ostanut sen veljeltään. Joskus ennen sotia, käytettynä.
Isäni kertoili siitä monta tarinaa. Kuinka naapurikylän nurkkatansseihin mentiin kinttupolkuja pitkin. Pitkospuiden kohdalla, suolla, pyörää piti kantaa.
Pikkupoikana istuin usein sen tarakalla. Joka ei ollut yhtä mukava kuin nykypyörissä, pyöreäreunainen putkirakennelma, vaan teräväkulmainen lattarautalaite. Painoi kipeästi reisiin. Ja jalkoja piti pitää leveällä, etteivät menisi pinnoihin.
Mielelläni silti istuin isän tarakalla. Raatajasukupolven miehillä kun ei ollut useinkaan aikaa lapsien kanssa tohuiluun. Eipä tainnut olla oikein taitoa tai isiltä opittua perinnettäkään.
Niinkuin ei minullakaan omille lapsilleni.
Sellainen se on, perisynti. Kolmanteen ja neljänteen polveen...
Pyörävanhus varastettiin.
Pääsenköhän tämän murheen yli koskaan. Tuskin
Keräilytulosten dokumentoinnissa käytän exeliä, tietysti. Viikottain kirjaan saldoni.
Koska minulla on tällainen ihmisille kuuluva keräilyvimma, joku voisi varmaan inhimillistää Kylähullunkin, ehkä.
