Joluleivonnaisia, pullapiiraita ja jästileipää

Ostin jouluruokien valmistusta varten yleiskoneen. Kun ei lavtansseistakaan ole löytynyt oikein sopivaa ja miellyttävää.
Tämähän on tietysti vain puolitotuus: miellyttävyys pitäisi tässä tapauksessa olla molemminpuolista. Jostain kumman syystä en ole tullut koetuksi riittävän miellyttävänä.
C-marketista löytyi vähemmän vaatelias yksilö, jolle kelpasin. Ja oli tämä vielä tarjouksessa. Monitaitoinenkin, lihamyllystä ja vihannesleikkurista lähtien.

Mutta enpä sitten tullut käyttäneeksi uutta yhteistyökumppaniani. Vanhaan tapaan käsin vaivasin taikinat. Käden puuduksiin. Kuntoahan se kasvattaa, vaikka aikaa kuluukin. Mutta niinhän kuntoilussa tuppaa käymään. Vaikkapa punttisalilla tai kiekkokaukalossa, tosimiehillä. Ei minulla, ja noissa paikoissa.

Nyt leivoin pullapiirkoita ja jästileipää. Pullaa olen tehnyt ennenkin, joten sen taikinaresepti löytyy viitteestä.

Pullapiirakoiden täytteenä käytin nyt puolukkaa.
4 dl puolukkasurvosta
2 dl sokeria
1 dl vehnäjauhoja

Sokeria minun resepteissä on yleensä reilusti, karppaaja kun olen. Karppaushan tullee sanasta carbon (tai jotain), hiili kuitenkin. Sokerihan on hiilihydraattia, eli karbiidijohdannaista. Koska käytän sitä paljon, olen siis karppaaja.
Vehnäjauho on suurustetta. Täytteestä ei tule kuumetessaan mehua, vaan kiinteämpää hilloa.

Tuttuun tapaani painoin pyörittelemääni pikkupullaan syvän kuopan juomalasin pohjalla, ja siihen teelusikallinen täytettä. Hiukan enemmänkin olisin saanut laittaa, koska se pysyi hyvin sijallaan. Johtuu varmaan aikaisempaa runsaammasta suurustamisesta. Edellisellä kerralla täyte jäi liian löysäksi, kuohui ja valui leivinpaperille. Jokin verran oli kuohuntaroiskeita nytkin joillain pullilla. Pitää kokeiilla joskus vielä runsaampaa suurustamista.

Nyt käytin suurusteena vehnäjauhoa, koska taikinassa on samaa ainetta ja paljon. Muilla, kuin vehnäjauhotaikinaleivonnaisilla se kannattaa vaihtaa esim. perunajauhoon, maissisuurusteeseen tms. Vehnän maku on voimakas, ja saattaa häiritä joissaan herkuissa.


Jästi- eli hiivaleipään voi käyttää melkein-mitä-vain jauhoja, mutta hiivaleipäjauhot on varma , helppo ja yksinkertainen valinta. Vaikka olenkin turvallisuushakuinen ja yksinkertainen tyyppi, niin vaikeampaa ja epävarmempaa vaihtoehtoa kokeilin. Ihan mielenkiinnosta ja "uhkarohkeudesta". Jotain jännitystä arkalaisen elämässäkin pitää olla. Edes epäonnistumisen pelon aiheuttama adrenaliiniryöpsähdys, turvallisissa kotioloissa.
Arvioin tekeväni taikinaa kahteen pellilliseen eli neljään leipään. Siis puolitoista annosta:

8 dl vettä
1 pussi kuivahiivaa
2 tl suolaa
2 tl sokeria
3 rkl siirappia (arvio)
3 rkl rypsiöljyä (arviolta)
1 dl soijajauhoja
2 dl ruisjauhoja
2 dl ohrajauhoja
2 dl vehnäjauhoja
2 dl kaurahiutaleita
12 dl hiivaleipäjauhoja (en tosin mitannut, mutta pussin kyljestä luin ja arvioin jälkikäteen)

Aluksi tein raskin. Siihen tulee vesi, hiiva, siirappi ja n. litra jauhoja.
Vesi saa olla reilun lämmintä, jopa lähelle 50 asteista. Jauhot viilentävät raskia, joten ei hiiva kuole siinä kovinkaan helposti.
Siis, jauhot sekoitin lämpimään veteen vispilällä, samoin siirapin.
Hiivan olen tottnut herättämään. Sekoitan kuivahiivan ja sokerin juomalasiin, ja kaadan reilusti kädenlämpöistä (40 ast) vettä lasin lähes täyteen. Kun hiiva herää, se alkaa kuohata. Sitten sekin sekaan  kulhoon.
Raski on nyt löysää velliä. Sen annetaan käydä ainakin puoli tuntia, pitempi aika on parempi, sillä hiiva ehtii elää ja lisäääntyä paremmin. Oikein toimiessaan raski eli juuri alkaa kuplia.
Kun muilta puuhilta ehdin, vaivasin suolan ja loput jauhot sekaan (käsin, koneella olisi pitänyt tehdä kahdessa erässä).
Taikina on sopivan sakeaa, kun se alkaa irrota kulhon reunoista. Löysä taikina kohoaa paremmin kuin liian jäykkä. Minulla pyrkii tulemaan liian jäykkää. Pitäisi kaiketi oppia mittaamaan. Taikina turpoaa vielä hiukan kohotessaan; siis se tulee jäykemmäksi. Vaivauksen loppuvaiheessa lisäsin lorauksen öljyä. Rypsiöljyn sijasta voi käyttää vaikkapa pehmeäksi lämmennyttä margariinia tai voita.

Kohotin taikinan sähköuunissa pienimmällä teholla, hiukan alle 50 asteessa, kunnes se oli paisunut lähes kaksinkertaiseksi.
Leivoin neljä pitkulaista leipää ja jätin leivinpaperille, lämpimään, vedottomaan paikkaan liinan alle taas kohoamaan.
Kun ne olivat kohonneet sopivan pulleiksi, yritin vetää leipäveitsen kärjellä viillon yläpintaan. Tämän pitäisi tedä valmiin leivän pintaan hauskan arpikuvion, ja samalla estää hallitsematon halkeilu, kun leipä edelleen kohoaa uunissa. Mutta ei se mennyt niin. Hyvän näköisesti kohonneet leivät litistyivät lätyiksi. En ymmärrä, miksi. Olikohan puukkoni liian tylsä, ja jouduin painamaan leipää liiaksi. Ehkä.
Mutta kun uuni oli kuuma, pullat jo paistettu, uskoin, että leivät kohoaisivat vielä uunissa. Vaan eivätpä kohonneet juuri lainkaan.
Makuun ja ravintoarvoihin tällä epäonnistumisella ei ole vaikutusta, ulkonäköön kyllä. Ei ulkonäöllä ole väliä, kun itse söin ne.
Parannettavaa jäi jatkokokeiluihin: enemmän hiivaa ja terävämpi puukko.

Tämän näköinen oli tulos tällä kerralla.

Viimeiseksi leivotut, eli etualalla olevat pullat olisi pitänyt järjestellä taka-alalle. Ovat vähiten onnistuneita. Vajaasti paistuneita, kalpeita. Puolukkapiiraissa on kuohumisroiskeita, ja täytettäkin ihan liian vähän. Sekoite loppui kesken. Muutamat piiraat täytin omeasoseella, sitä kun oli valmiiksi sulatettuna jääkaapissa. Puolukka olisi pitänyt hakea kellarista asti.
Onneksi piiraita tuli sen verran runsaslukuisasti, että oli valinnan varaa. Lapsille, tulijaisiksi, valikoin parhaat. Loput syön itse. Ulkonäkö ei onnneksi pilaa sisältöä, pullissa kuin ei ihmisissäkään.
Jästileipäpäreet piilottelevat häveliäästi takarivissä.

Taas toteutui Pekan sloukani (hidasjyrsijä?): kun itse tekee, saa mitä tulee.

. 

Joululaatikoita

Tuli kasvateltua juureksia kesällä. Niitä on kellarissa vielä huolestuttavan runsaasti. Joululaatikoihin niistä osan saan hupenemaan.
Lupailin paistaa niitä jälkikasvullekin samalla aloituksen vaivalla. Miniä tosin halusi jatkaa "pitkää" (nuorella ihmisellä ei oikeasti voi olla pitkää henkilökohtaista historiaa) perinnettään, ja paistaa laatikot itse, paitsi lanttulaatikkoa. Sitä eivät yleensä itse tee poikani perheessä, joten se kelpasi valmiina, minun tekeleenäni. Porkkanoita, punajuuria ja perunoita vein heille ihan raakoina. Hupeneehan kellarivarastoni noinkin.

Tein siis lanttulaatikkoa kolmeen kotitalouteen, peruna-, porkkana- ja punajuurilaatikkoa kahdelle perheelle. Maksalaatikon ostin kaupasta valmiina. Maksaa tai rusinoita en itse pihallani ole kasvattanut.

Lanttulaatikossa sovelsin äitini niksiä: osa lantuista korvataan perunalla. Näin laatikosta ei tule ihan mahottoman hapokasta, eli töräytykset ovat vaimeampia, lyhyempiä, vähemmän äänekkäitä, hajuahaitat lievempiä, takatuuli leppeämpää.....  Perunaa oli nyt noin neljännes juuresmuusista, voisi olla jopa puoletkin. Muutoin resepti on ihan tavallinen, paitsi hiukan runsaampi kuin kotikokkikeittokirjoissa. Sitsemään suuhun kun nyt tein laatikkoa, ja lisäksi jäi vielä vähän yli, pakastimeenkin.

1,5 kg lanttua
0,5 kg perunaa
2 dl korppujauhoja
4 dl kuohukermaa
3 kananmunaa
1 dl siirappia
1 tl inkivääriä
n. 1 tl valko-mustapippuria myllystä (arvio)
voita
pinnalle korppujauhoja

Kuorin ja lohkoin lantut ja perunat . Keitin ne kypsiksi, eri kattiloissa, koska lanttu kypsyy hitaammin. Oikeasti, perunoita oli enemmän, koska keitin samalla perunalaatikkoperunat. Otin lantun keitinveden talteen. Soseutin juurekset sauvasekoittimella. Sekoitin kerman ja korppujauhot tasaiseksi massaksi, annoin turvota ja lisäsin ne juuressoseeseen. Samoin lisäsin munat, siirapin, inkiväärin, pippurin ja keitinlientä niin paljon, että seoksesta tulee tasaisen pehmeä, puuron ja vellin puolivälin sakea massa.
Vuoat voitelin voilla, kaadoin soseen niihin ja ripottelin pinnalle korppujauhoja sekä muutaman voinokareen.
Kypsensin uunin keskitasolla, 150 asteessa n. 1,5 tuntia, kunnes pinta rusahtui.

Punajuurilaatikko on lähes suoraan keittokirjasta, hiukan isompi annos kuitenkin:

1.5 kg punajuuria
2 isohkoa sipulia
2 pienehköä purjoa
800 g naudan jauhelihaa
3 dl ohrasuurimoita
1 l vettä
2 tl suolaa
Munamaitoon:
5 kananmunaa
1,2 l maitoa
2 tl suolaa
musta / valkopippuria

Keitin ohrasuurimoita suolalla maustetussa vedessä 20 min.
Kuorin ja raastoin punajuuret.
Kuorin ja silppusin sipulin, pesin ja silppusin purjon.
Paahdoin jauhelihan pannulla ilman rasvaa. Lisäsin sipulin ja purjon sekaan paistumaan.
Sekoitin valutetut suurimot, punajuuriraasteen ja jauhelihan keskenään ja jaoin sen voideltuihin vuokiin. Sekoitin munamaidon ja kaadoin vuokiin.
Paistoin laatikot 175 asteessa n. 1,5 tuntia.


Puolukka-porkkanalaatikko on vähän omituinen. Perinteisestä porkkanalaatikosta en ole koskaan oikein pitänyt. Satuin sitten löytämään netistä appelsiinimehulla maustetun vaihtoehdon, josta innostuin. Kotimaisten raaka-aineiiden suosijana korvasin kuitenkin appelsiinimehun puolukkasurvoksella; nehän ovat ihan melkein samanlaisia. Paitsi värin, maun ja rakenteen osalta.

1,5 kg porkkanaa
1,5 l vettä
6 dl puolukkasurvosta (pakastepuolukkakin käy, sitä voisi olla vähän enemmän, koska on kuohkeampaa)
3 dl puuroriisiä ja 2 dl ohrasuurimoita (riisiä ei ollut enempää, korvasin osan suurimoilla)
6 dl vispikermaa
1 tl suolaa
3 rkl siirappia
1 tl inkivääriä
6 kananmunaa

Keitin pestyjä, kuorittuja ja lohkottuja porkkanoita n. 35 min.
Mittasin keitinvedestä 8 dl toiseen kattilaan, ja keitin riisiryyni-ohrasuurimoseosta 10 min, kunnes vesi on imeytynyt.
Lisäsin riisi-ohran joukkoon lopun keitinveden, ja puolukat, ja keittelin välillä sekottaen n. 5 min.
Soseutin porkkanat sauvasekoittimella. Lisäsin soseen, suolan, siirapin, inkiväärin ja kananmunat. Sekoitin tasaiseksi.
Kaaadoin seoksen voideltuihin vuokiin ja paistoin 150 asteessa n. tunnin ajan.


Imelletty perunalaatikko
Tämä on ihan perusohjeen mukainen paistos.

2 kg perunoita
vettä
1 dl vehnäjauhoja
100 g voita sulatettuna
1 l  maitoa
3 tl suolaa
1 tl muskottipähkinää
4 rkl siirappia
 
Perunat keitin (lanttulaatikkovaiheessa) ja soseutin sauvasekoittimella varovasti, vain sen verran, että muusautuivat. Liika soseutus tekee "valmismummonmuusiliisteriä". Sitä kannattaa välttää.
Vehnäjauhot ripottelin muusin pinnalle ja painelin sekaan.Peitin liinalla ja pidin lämpimässä paikassa (takan päällä), välillä sekoittaen, n 5 tuntia. Hyvä imeltymislämpötila on 50 - 60 astetta, ei yli 80, jolloin imeltyminen lakkaa ja paistuminen alkaa.
Seuraavaksi sekoitin muussiin sulatetun voin, maidon, suolan ja muskottipähhkinän. Ja kaiken varalta siirapin. Jos vaikka ei olisi imeltyminen onnistunut.
Soseesta tuli velliä, jonka kaadoin voideltuihin vuokiin. Ne on hyvä jättää vajaiksi, noin kolmanneksen verran, sillä laatikko kuohuu kypsyessään. Paistoin 150 asteisesssa uunissa n. 3 tuntia.

Tällaisia niistä tuli: vasemmalta peruna-, porkkana-, punajuuri- ja lanttulaatikko. Tuliaislaatikoita lapsien perheille on taustalla, suljetuissa vuo'issa.

Ihan tuli syötäviä, ja hyvä niin. Työläitä olivat. Alkaen kasvimaan kääntämisestä, kylvöistä, kitkemisistä.... päättyen paistamiseen ja maistamiseen. Harrastuksen kuuluukin olla työlästä, joskus se on lisäksi palkitsevaa.

Erikoiskiitoksen Taka-Pajulampisilta sain porkkanalaatikosta, sen erikoisuudesta . Siitä olen ylpeä.

Jugurttikala, juuresmuusi ja sienikastike

Uusia juttuja ei ole tullut kirjoiteltua hetkeen. Pakastinta sensijaan olen vajentanut. Ja vanhoja ruokalajeja kokkaillut. Niiden reseptien uusintoja en ole viitsinyt raportoida.

Kalassa kävin, Prisman alealtaalla. Parin kilon kirjolohen nappasin. Sitähän ei yhdellä nälällä sulatellakaan.

Pyrstöpään graavasin. Etupään ja vajaan fileen pakastin kalakeittoaineiksi. Toisen fileen paistoin uunissa.

Uunikalaresepti on Pirkan keittokirjasta, hiukan muunnellen:
- Kirjolohifile
- Maustamatonta jugurttia, n. 1 dl
- Tilliä, n. 0,5 dl
- Ruohosipulia saman verran
- Suolaa
- Maustepippuria
- Sitruunapippuria

Panin kalan voideltuun vuokaan, nahkapuoli alas päin. Ripottelin suolaa ja pippuria myllysta muutamia kierroksia, sitruunapippuria jokusen hyppysellisen.
Tilli ja ruohosipuli ovat kesällä kuivattuja. Hakkasin silpuksi ja sekoitin jugurttiin. Seoksen levitin kalalle. Vuoan laitoin jääkaappiin odottelemaan muiden rukalajien alkuvalmistelujen ajaksi.
Kun ainekset olivat kasassa, panin kalan uuniin; 200 astetta, puolisen tuntia.


Juuresmuhennoksen resepti on kellaristani ja omasta mielikuvamakumaailmasta. Kellarissa on vielä runsaasti juureksia omaan käyttöön. Niistä valikoin nyt seuraavat,
- Hyvin pieni kyssäkaali
- Pieni lanttu
- Pari pientä purjoa
- 2 pientä punajuurta
- Puolisen tusinaa keskikokoisia porkkanoita
- Saman verran perunoita
   Lisäksi 2 dl ruokakermaa, timjamia runsas ruokalusikallinen tai parikin, vähän suolaa ja nokare voita.


Juurekset pesin, kuorin ja paloittelin. Kiehutin niitä hiukan eri aikoja. Ensin kaali ja lanttu kattilaan, muutama minuutti keittämistä, sitten porkkana ja kiehutusta, seuraavana punajuuret, sitten perunat ja purjot.
Kun perunat olivat kypsiä, kaadoin keitinveden talteen eri astiaan. Lisäsin kattilaan ruokakerman,  hienonnetun tijamin, suolan ja voin. Soseutin sauvasekoittimella, ja lisäsin keitinvettä, että sain muusista mieleiseni sakeaa.
Nuijalla sekoittaminen olisi toinen vaihtoehto. Koska en ollut varma, miten kaali, lanttu ja purjo muusautuvat, käytin sähkäkonetta. Sen kanssa kannatta olla pidättyväinen, ettei saa tulokseksi samanlaista liisteriä kuin kaupan "mummon"muusi.


Sienikastikkeen aineksia löytyi pakastimesta, kellarista ja kaupasta.
- Kanttarelleja runsas desilitra
- Timjamia ruokalusikallinen hienonnettena
- Rakuunaa saman verran
- Kaksi keskikokoista sipulia
- Tilkka öljjyä paistamiseen
- 2 dl ruokakermaa
- Pippuria myllystä
- Pari teelusikallista suurustetta
- Ripaus suolaa

Kastikkeen valmistusprosessi oli hyvin perinteinen: Pannu kuumaksi, sille öljyä, sitten sipuli silputtuna, kuullotus, sitten silputut (sulatetut) sienet, hiukan kuumennusta (sienistä oli häyrystetty pannulla nestettä pois ennen pakastusta), sitten ruokakerma, yrtit, pippuri, suola ja suuruste, hetki kiehutusta (virta pois levyltä, jälkilämmön verran vain) ja hetkeksi hautumaan kannen alle.

Ruokajuomana oli taas pulukkamehua.

Kuva ei ole oikein edustava. Tuo pinkki takimmaisena on muusia, jonka väri on peräisin juureksista, punajuuresta varsinkin. Maku on mainio, vaikkei kuvasta uskoisi.
Jos ravintolassa olisin tällaisen annoksen saanut, niin en olisi valittanut mausta.

Pimeä

Tämä vuodenaika.
Ja minä.
Ja mieleni.

Lieneekö tuossa kausaliteettia. Seuraako ylempi alempaa. Onko ylin syy, alin sen seuraus. Toivon niin. Olisi silloin ohimenevää.

Avaruustieteilijöiltä on ainetta hukassa. Materiasta ovat laskeneet vain 4% olevan nykymenetelmin havaittavaa, 23 % pimeää ainetta ja loput 73 % pimeää energiaa.
Suurin osa on siis pimeää energiaa. Tämänhän me pohjoisen kaamooskansat olemme tienneet jo ikiajat.  Minut on vallannut tuo pimeä energia, ainakin tuossa suhteessa.
Tämänkin juttupahasen kirjoittamiseen meni viikkoja. Ennenkuin edes alkuun pääsin.

Mutta eipä minulle ole oiken mitään tapahtunutkaan. Ainakaan raportoitavaa. Tai uutta. Pelkkiä  uusintaohjelmia vain: nukkumista, syömistä, niitä moneen kertaan kokeiltuja vanhoja tuttuja pöperöitä. Ja muuta tylsää. Ketä kiinnostaisi. Ei edes minua.
Olenkoha minä vähän paranoidi androidi Marvin. Kyynikko. Tilapäisesti vai lopullisesti.


Toissa viikonloppuna tyttäreni Takapajulampiska kävi sukuloimassa. Vähän oli allapäin hänkin. Työpaineita ja sellaista. Niistä puhuttiin. Ja viskiterapiaa harjoitettiin. Molemmat olimme potilaita ja terapeutteja. Yhtä aikaa.

Ja hyvät pöperöt teki.
Aamusella paisteltiin jälkiruokapiirakkaa (kuva alempana) ja omenahyvettä

Jäätelöä ei sattunut olemaan, joten teimme pula-ajan vaniljakastiketta: maustamatonta jugurttia, vaniljasokeria ja sokeria.

Lounaalle kutsuimme poikani - siis tyttäreni veljen - perheineen. Prinsessalle ei tosin annettu meidän isojen sapuskoja, on vielä omassa sose- ja pulloruokavaliossaan (5 kk).

Alkusalaattina oli tomaatteja mozarelalla ja basilikalla

Pääruokana oli biffiä, lisäkkeenä kotipihan tuotteita: porkkanaa, lanttua, broccolia, hernettä ja mitähän kaikkea siinä olikaan, paistinpannulla kypsennettynä, vähän kuin wokkia siis. Kastikkeessa oli kanttarelleja.

Jälkiruokana oli jokin ihmekokeilupaistos. Siitä piti tulla gluteeniton, kananmunaton, pähkinätön, yms:tön kääretorttu. Ei se kääriytynyt, ja rakenne oli muutenkin vähän.... omintakeinen. Maku oli kyllä hyvä.

Tässä annoksessa on pinnalla mantelirouhetta.
Senkään puolesta tämä ei sopisi moniallergisen ystäväperheensä tilausleivonnaiseksi.
Kokeilu kuului olleen ihan tarpeen, vaikkakaan ei vatannut ennakko-odotuksiaan. Jotain vielä parempaa aikoo kehitellä hän, ystävänsä juhliin.
Minusta tämä kyllä kelpaisi.

Reseptejä noihin ruokiin en osaa kertoa, kun en seurannut valmistusta niin tarkkaan. Lopputulos oli aistinvaraisesti arvioiden erinomainen.


Parasta viikonlopussa oli kuitenkin Prinsessa, hymytyttö, vaarin oma päivänsäde.
Lapsen hymy voittaa pimeän energiankin.

Kaura-puolukka-uunipuuro,

Taannoin tein puolukkatuoremehua viinihapolla. Siitä jäi tähteeksi kuorimäskiä, jota sitten en heittänytkään tunkiolle, vaan purkitin kellariin. Uhkasin kokeilla sitä joskus puurossa. Nyt kokeilin.

Kerraamiseen kuppiin mittasin desilitran kauraryynejä, arvioin puolisen desiä puolukan kuorimäskiä ja mittasin 2,5 dl vettä. Suolaakin voisi olla mukana, mutta olen totuttautunut suolattomaan aamupuuroon. Sekoitin aineet ja peitin kulhon kannella. Tyhjennetty, pesty maksalaatikkovuoka on kätevä, edullinen ja helposti muotoiltava peite.

Sitten kuppi lämmitettyyn uuniin yöksi. Yleensä lämmitän uunin iltasella ja laitan ruo'at uuniin kypsymään vasta nukkumaan mennessäni. Kypsymisaikaa kun on runsaasti, ei lämpöä tarvitse olla ihan mahottomasti. Hiljaa tulee parempaa.

Samalla lämmöllä paistui lihapata, tuo alempi astia.

Puuro oli aamulla juuri sopivan kypsää.

Hieman hapan oli maku, joten lisäsin runsaan teelusikallisen sokeria joukkoon ja sekoitin. Ja vielä maitoa mukaan.

Olipa hyvää. Ennakko-odotukseni eivät ollleet kummoiset, joten ne ylittyivä monin kerroin.
Onnittelin itseäni, lapsena saamaani väärää kasvatusta ja nuukuuttani. Jos olisin heittänyt kuoritähteet hukkaan, olisin jäänyt paitsi tätä makukokemusta.
Voihan tämän tehdä tuoreesta puolukkasurvoksestakin, luulisin. Vettä silloin tarvitaan vähän vähemmän ja sokeria enemmän, uskoisin. Marjojen mehusta kun tulee nestettä jä happamuutta.

Ja ruishiutaleihin puolukka sopii kaurahiutaleitakin paremmin. Kokeillut olen. Nyt ei vain sattunut olemaan ruishiutaleita kaapissa. Pitää ostaa.

Lihapata

Ostin uuden padan, keraamisen. Sehän pitää testata.Valurautapta minulla on ennestään, mutta se on työläs käyttää. Keraaminen pata on helpompi, pesut, ym.
Padan valitsin uunin mukaan. Takkaan sen pitää mahtua. Mutta siihen pitää mahtua riittävästi sapuskaa sisään. Myös kasveja, normaalin marketkokoisen lihaerän lisäksi. Siis kapea ja korkea malli.

Testilatinkini on saman tapainen kuin joskus aikaisemmin tekemäni pata. Siihen tuli runsaasti kasviksia, vähän lihaa, nesteitä ja mausteita. Tällaisia tällä kerralla:

Porkkanoita
Parsakaalta
Kyssäkaalta
Lanttua
Punajuurta
Purjoa


Naudan paistisuikaleita


Hapanimelä kastiketta
Tomaattimurskaa
Soijakastiketta

Chiliä
Basilikaa
Rakuunaa

Salviaa
Timjamia
Persiljaa
Lipstikkaa
Korianteria
Pippuria
Suolaa

Pataruokien valmistusmenetelmä on aina yhtä yksinkertainen, minulla.
Pestään, kuoritaan ja pilkotaan kasvit, sekoitetaan kaikki aineet pataan.

Uunin lämmityskausi alkoi eilen. Pata siis uuniin, viime yöksi. Miedohkolla lämmöllä ruoka saa muhia padassa tuntikausia.
Lihapadan mukaan laitoin uuniin aamupuuron, siitä kirjoitan oman tarinan. Puurokulho on tuo ylempi.

Puuron söin aamulla, pataa päivällä.

Tuo rieska on eilistä, mehu tämän syksyn satoa.
Pata oli ihan hyvää, mutta siinä oli yksi vika. Niinkuin hyvissä viskeissä.
Vaikka kuinka hyvää maistaisi, jää epäilys, että jossain voisi olla vielä parempaa tarjolla.

Etsitään, testaillaan, kokeillaan...

Rahkapiiraat ja rieskaa

Tänään alkoi uuninlämmitykausi. Uunissa voi samalla lämnöllä paistaa rieskaa, niin tein nytkin. Välipalaksi se on parhaasta päästä, uunilämpimänä.

Kylmä maito ja hiukan sulanut levite lisänä riittävät. Muu olisi turhaa - ei, vaan liikaa. Pilaisi rieskan maun. Voi olisi paras levite. Nyt ei ollut, mutta kevytlevitekin käy. Makuero on enemmän uskon asia, uskoisin.

Pullaa leivoin myös, kun leipomaan aloin. Pullat - tai piiraat, jos niin halutaan - paistoin tosin "vain" sähköuunissa. Helpompaa se on, ja varmempaakin. Lämpö termostaattiuunissa pysyy vakaana. Ja kiertoilmauuniin mahtuu nelinkertainen määrä pullia kerralla paistumaan. Nopeampaakin siis. Laiskaksi ja kärsimättömäksi olen siis tullut. Mutta kyllä puu-uunissa valmistetun annoksen jälkeen onnistumisen elämys on voimakkaampi. Jos vain sattuu onnistumaan.

Rahkapiirakan pohjana oli tavallinen pullataikinani. Talkkunajauhoja nyt en kuitenkaan käyttänyt, vehnäjauhoja sitten vähän enemmän.

Täytteenä käytin tavallista rahkatäytereseptiä:
1 purkki rahkaa (5 dl)
2 dl kuohukermaa
2 kananmunaa
1 dl sokeria
2 rkl perunajauhoja

Joissakin ohjeissa kerman tilalla on maitoa. Jääkaapissa minulla oli rasvatonnta rahkaa, epähuomiossa ostettua, joten rasvan puutteen korvasin kerman rasvaisuudella.
Perunajauho oli mukana varmuuden vuoksi, suuruksena. Ettei rahka kiehuisi ulos piiraasta, niinkuin joskus jollain täytteellä on käynyt. Ilmankin olisin saattanut pärjätä.Mutta eipä ollut haittaakaan.
Kaikki aineet sekoitin keskenään, en vatkannut enkä ravistanut. Runsaastihan täytettä tuli, mutta käyttöä ylijäämälle on kyllä.
Toisena täytteenä muutamiin piiraisiin käytin puolukkasurvosta. Sokeria ja perunajauhoja sekaan.

Pullan alustin ja kohotin tavalliseen tapaan. Taikinasta pyörittelin pikkupullia, jotka saivat kohota pellillä rieskan paistamisen ajan.
Pullaan painoin juomalasin pohjalla kuopan. Pullan reunat voitelin kananmunalla. Kuopan täytin täytteellä.  Sitten pullapellit uuniin, kaksi kerrallaan, n. 225 asteiseen, niin kauaksi, että väri on sopivan ruskea. Ja sitten toinen satsi peään. Ja maistelemaan.

Ylijäämärahkan ja -puolukan sekoitin keskenään. Niistä tuli puolukkarahkaa, ihan vain herkuttelutarpeeseen.

Lantut ja kyssäkaalit kellariin

Tänään oli poutapäivä. Kylmä pohjoistuuli ja yökylmää luvassa.
Kun syksy on jo pitkällä ja kellarikin jäähynyt alle kymmeneen asteeseen, oli aika nostaa loppuja juureksia maasta. Poutapäivänä ulkohommat ovat mukavampia kuin sateella. Lämpimällä säällä olisivat vieläkin mukavampia. Mutta pukeutumiskysymyksiähän nämä toki pitkälle ovat kuitenkin.

Lantun nosto ei ole sen kummoisempaa hommaa kuin punajuurenkaan. Kasvit vedetään maasta, vähän putsataan enimpiä multia, leikataan varret ja pääjuuri.
Matosia näyttäisi ainakin osa lantuistani olevan, joten niiden syöminen talven mittaan ei ole isokaan urakka. Madon syömät kohdat menevät pilkkomisvaiheessa suoraan kompostiin, eivä pataan. Nauriistani pääsin eroon kokonaan samasta syystä, matojen pieniin suihin joutuivat ne. Ja sitten kompostiin.
Kasvatusmenetelmäni ei ole ihan paras mahdollinen. Harsoa kannattaisi pitää kasvuston päällä mahdollisimman pitkään. Silloin eivät lentävät tuholaiset pääsisi munimaan niihin niin helposti.
Toinen puute on luontainen laiskuuteni rikkaruohojen kitkemiseen ja kasvuston harventamiseen. Isommiksi olisvat lantut kasvaneet harvemmassa, sekä lajitovereidensa että elintilasta kilpailevien mmuiden  kasvilajien suhteen.
Myrkyttämään en kuitenkaan kasvimaatani ryhdy. Myrkkykasveja saa kaupasta näin syksyisin huomattavan halvalla. Ja alan ammattilaiset osaavat myrkytyspuuhat meikäläistä paljon paremmin.

Kyssäkaalin nypppiminen ei paljoa poikkea lantun korjuusta.
Koska kaalen syötävä osa on varren paksunnos selvästi maan pinnan yläpuolella, ovat kasvit lähes mullattomia. Mitä vähän korjuuaikana roiskuu maata kasveille. Puhdistelua ei siis juurikaan tarvitse tehdä. Mutta lehtien leikkauksessa on sitten vähän enemmän askaretta. Osa lehdistä kasvaa syötäväksi tarkoitetun mukulan kupeesta. Lehdet eivät siis lähde irti yhdellä puukon huitaisulla niin kuin lantun varsi.
Päällisin puolin kaalin laatu näyttäisi ihan hyvältä; ei syöpäläisiä eikä tauteja. Muutamia haljenneita tosin on joukossa.
Osan kaalistostani istutin keväällä kasvilavaan muovin alle, jo varhain. Melkeinpä huonommin kasvoivat ne siellä kuin avomaalla. Mistähän johtunee, en ymmärrä. Valoa ja ravinteitakin oli lavassa enemmän.
Joka tapauksessa, jatkossa jos kasvatan näitä vielä, niin pelkästään avomaalla.

Tämän verran niitä tuli. Oikealla on lantut (n 10 l) ja nuo kaksi muuta ämpäriä kyssiksiä ( n 30 l).

Timjamin pakastus

Kaksi vaihtoehtoa olisi ollut; kuivata tai pakastaa. Koska viime kesänä kuivasin, ja sitä on vielä jäljellä, päätin nyt kokeilla pakastusta. Työlästä on tämäkin.

Aluksi saksin kasvin varret ihan maan pintaa myöden, helppoa kuin heinän teko. Sitten huuhtelin ja jätin kosteat kasvit tiskialtaaseen valumaan, yön yli. Pienet, märät lehdet liimautuvat sormiin. Ei onnistu nyppiminen.
Sitten kasa pöydälle ja yllättävän työläs vaihe alkoi.

Varret ovat syömäkelvottomia, puisevia kuin pensaan oksat. Niillä ei kannata pakastinta täyttää. Lehdet ovat syötävää osaa tässä yrtissä. Kyllä tuoretta, vielä pehmeää, nuorta okasskin voi syödä, kun pilkkoo keittiöveitsellä tosi pieneksi. Pitkät kuidut tuppaavat täyttämään hampaanvälit.
Lujassa ovat lehdet varsissa. Alla olevaan lehtikasaan kului pari tuntia (Pop eilen-toissapäivänä ja Nousevan aurikngon talo).
Kynsien välissä vastakarvaan kun vetää, niin ei tarvitse joka lehteä erikseen nypätä. Oksan kerrallaan kyllä. Sormen päät ja kynnet ovat kyllä kovilla tässä hommassa.

Koko keon selvittelyyn meni parin illan parempien radio-ohelmien aika.

 
Varret joutavat kompostiin.
Lehdet panin pariin pakastuspussiin, ilmat pusseista pois ja pakastimeen.

Ja talven mittaan pääsen maustelemaan ja maistelemaan...

Kahviaamiainen

Eilen siis löysin pakkasesta vanhaa rieskaa. Serhän on hyvä aamupala. Päälle maksamakkaraa, levitettä, juustoa ja tomaatteja. Viimemainitut peittävät rieskan vain puolittain, kuvaun oton ajan.

Rieskan jälkeen kaipasin sitten jo makeaa. Vaalean leivän päällä on omenapuolukkasosetta.

Ei sen tämän kummempaa tarvitse olla, aamupalan. Eikä yleensä olekaan.

Kurpitsa-kanakeitto

Jostain kummasta muistui mieleeni ikivanha tapahtuma varhaisteiniajaltani. Johtuneeko ajankohdasta. Tarkkaa vuotta en muista, mutta Vapunpäivä se oli. Vappuunhan on suunnilleen puoli vuotta, ei tosin ihan tarkkaan, kumpaankaan suuntaan.

Serkkuni luona olin käymässä siinä ihan naapurissa. Mitä lie puuhailtu, tuppia varmaan pelailtiin. Neljä poikaa meitä oli, joten mitäpä muutakaan.
Koska perheen vanhukset olivat jossain toisaalla, herrasmiehenä serkkuni keitti meille päiväkahvit. Pöydässä oli ajankohtaisia herkkuja, kahvin lisäksi simaa ja munkkirinkilöitä.
Jo tuolloin kokeilin sillointällöin kummallisia makuyhdistelmiä. Niinkuin kahvia ja simaa sekaisin, samassa kupissa. Kamalaltahan se maistui. Mutta yritin kehua sitä vuolaasti. Ja saada pojatkin jakamaan elämyksen kanssani.
Ei onnistunut.

Näissä ruokablogeissa voisi helposti yrittää samaa. Huijata mahd. lukijaa laittamaan isolla vaivalla kamalan makuista ruokaa. Kehua retostaa aikaansaannostaan, ja nauraa hykerrellä partaansa juksaustansa.
Kuinkahan paljon tätä tapahtuu, noin ylipäätäänottaen...


Ihan pihalla, kasvimaalla oli vielä muutama kesäkurpitsa. Ja yöpakkasta luvassa. Nehän pitää pelastaa. Lisäksi keräsin maalta muutaman porkkanan ja purjon. Ne kestäisivät kyllä pikkupakkasta, mutta keittoon halusin makusekoituksia.

 Osa chileistäni oli kypsynyt, yhden niistä käytin keittoon

Näiden lisäksi keittoon tuli
-Vettä, n. puoli litraa
- Maustamattomia kananpaloja, 300 g
- Kuohukermaa 2 dl
- Rypsiöljyä
- Rakuunaa pakastimesta, olisiko vajaa ruokalusikallinen pilkottuna.
- Kuivattua lipstikkamurskaa, n. 1 tl
- Merisuolaa myllystä
- Pippuria myllystä
- Korianterin siemeniä jauhettuna, n. 1 tl.
- Persiljaa, sitä oli enää (liian) vähän maalla, mutta en viitsinyt pakastimesta lisääkään etsiä.

Kuorin ja paloittelin kurpitsat. Runsas litra niitä sattui tulemaan.
Paloittelin chilin pieniksi. Se on mietoa lajia, ei paljon paprikaa tulisempaa.
Kypsensin kanat paistinpannulla öljytilkassa ja siirsin sivuun.
Porkkanat paloittelin ja kuullotin pannulla rypsiöljyssä. Samalla kuullotin paloitellun purjon. Ja vielä friteerasin lipstikan kevyesti, loppuvaiheessa
Kiehautin veden kattilassa ja lisäsin kurpitsat. Kiehutin hetken ja hämmensin, ettei keitos palaisi pohjaan.
Lisäsin kattilaan kanan, purjo-porkkana-lipstikan ja chilin. Kiehutin muutaman minuutin.
Sitten mausteet ja kerma. taas kiehautusta ehkä minuutti. Virta pois levyltä, persiljat päälle ja kannen alle muhimaan, vartiksi tai jotain.

Tarkoitus oli ajaa keitto sauvasekoittimella muusiksi, mutta enpä viitsinyt. Ihan syötävältä näytti näinkin.

Pakastimesta tein yllätyslöydön: proteiinirieskaa jostain aikaisemmasta leipomuksesta. Kevytlevitettä ja juustoa päälle ja puolukkamehua kyytipojaksi.
Kylläpä oli hyvvää, sano.
Uskotko...

Sienikastike, kuoriperunaa ja -punajuurta

Lähes samanlkaisen kastikkeen tein kuin tässä taannoin.

Eroja on muudan:
Sienet olivat nyt haaparouskuja (eivät kanttarelleja)
Jauheliha oli nautaa (ei sika-nautaa)
Mausteita lisäsin: "tuoretta" rakuunaa  pakastimesta ( n. ruokalusikallinen) ja jauhettuja korianterinsiemeniä (n. teelusikallinen)

Muuten kastikeresepti oli siis sama kuin tio linkin takana oleva. Maku, vaatimattomammasta sienilaadusta huolimatta, oli parempi.

Perunojen lisäksi keitin pieniä punajuuria samassa kattilassa. Punajuuret kuorin keittämisen jälkeen, perunoita en. Kuorellisiin perunoihin olen tottunut, punajuuriin en.

Keitetty punajuuri on hyvä, jännän makea, lisäke perunoiden rinnalla. Pelkiltään punajuurta tuskin voisi kovin paljoa syödä, mutta lisälisäkkeenä hyvinkin. Ainakin vaihteeksi.

Persiljat pakastimeen

Persiljoita en saanut syötyä kaikkia suoraan maalta.
Mutta eipä haittaa, helppo on ne pakastaa. Esikäsittelyksi riittää huuhtominen ja enimpien vesien valuttaminen (minä valutin yön yli tiskialtaassa). Lähes kuivat kasvit eivät jäädy kovaksi ahtojääksi, joten helpompi on murtaa tarvitsemansa osa kipaleesta.
Sitten leikkasin paksut varret, joita en kuitenkaan söisi, pois pakastinta täyttämästä. Tässä on vaihekuva persiljakeosta ennen pussitusta.

Kolmeen pakastepusseiin sulloin nämä. Sitten litistin ilmat ulos pusseista leikkuulaudalla pöytää vasten painaen, pussin suu kiinni ja pussi pakastimeen. Yksinkertaista.
Mutta ihmeen työlästä. Ei kannattaisi tämäkään homma muuta kuin harrastuksena. Tuntipalkka jää lähes olemattomaksi.

Punajuuria

Oikean sadonkorjuuajan määrittäminen on vaikeaa amatöörille. Toisaalta-toisaalta-tilanne.

Jotkin kasvit paleltuvat, alkavat pilaantua, lakastua tai mädäntyä, jos saavat olla liian pitkään maassa.  Myös taudit tai muut tuholaiset saattavat hyökätä niiden kimppuun.
Jos viljelykset taas kerätään liian aikaisin talteen, saattaa kasvu olla vielä kesken, tai kellari liian lämmin.
Ja sitten puutetta saattaa olla omasta harrastusajasta ja varsinkin henkilökohtaisista energisyysinnostuspuuskista.

Oikean ajankohdan valitseminen on siis arpapeliä. Liian myöhäisen valinnan huomaa helposti.Sitten liian myöhään, kun huonot ovat jo housuissa.
Turhan aikaista pystyy arvioimaan kellarin lämpömittarista ja sääennustuslaitosten tiedotteista.
Pitkän ajan ennusteet varsinkin ovat nykyisin arvokkaita tällaiselle mielenterveyspuutarhurille. Lumen tulo ei yllätä ihan helposti. Pienen sadon ehtii hätätilassa korjaamaan kymmenessä vuorokaudessa.
Taloudellista tappiota ei minun tiluksilla juurikaan tulisi edes täyskadosta, pahaa mieltä kylläkin.

Nyt on syksy jo niin pitkällä, että kasvukausi alkaa olla auttamatta ohi. Sadonkorjuuta hidastaa siis lähinnä henkilökohtainen laiskuuteni, jos ei omaa saamattomuuttani huomioida.
Ja lähipiirini saattaa muistuttaa minua vielä eräästä piirteestäni, taipumuksestani priorisointivirheisiin. Teen joskus oikeita asioita väärässä järjestyksessä, vääriä asiota oieassa järjestyksessä, mutta yleensä vääriä hommia väärillä vuoroilla. Oikein teen vain vahingossa. Harvoin.

Tämä pitkä alkulälly oli ihan vain tarinan venytystä. Punajuurien nyppimisestä ei ole paljoa kerrottavaa. Yksinkertaista puuhaa.
Kasvit vedetään maasta, vähän putsataan enimpiä multia, leikataan varret ja pääjuuri ja lajitellaan haluttaessa eri kasoihin laadun mukaan.
Itse lajittelin kahteen kasaan: isommat ja pienemmät.
Kasvitauteja tai muita tuholaisia en huomannut vierailleen näissä kasveissani, toisin kuin esim. perunassa, nauriissa tai tomaatissa.

Ei tätä lajia tämän enempää nyt tullut kellariin vietäväksi, vajaa kakskyt litraa. Mutta eipä ollut kovin kovat odotuksetkaan. Ja jonkun verran on näitä käytetty ja keitetty jo syksyn mittaan, minä ja lapseni perheineen.

Ulkovarastossa annan näiden juuresten vielä kuivua muutaman päivän ennen kellariin kantamista. Kuiva multa ei toimi mätänemisytimenä, niinkuin kostea kura saattaisi tehdä, huonolla tuurilla.

Puolukkatuoremehua viinihapolla ja puolukkasmoothie

Näistä marjoista tein mehut.

Viinihappoa saa kaupasta. Pussissa on ohjeet.

Marjoja oli sen verran, että neljä annosta tein. Sellainen tavallinen koe-eräni.

Ihan tarkkaan en ohjetta noudattanut. Sokeria laitoin vähän vähemmän,  5 kg koko mehumäärään. Ohjeen mukaan olisi pitänyt laittaa n. 7 kg. Makealta maistuu tämä vähempisokerinenkin mehu.

Vaikka mehua ei keitetäkään, oli mehu-maija siitä huolimatta hyvä apuväline. Laitoin ullakolta löytämäni verhokankaan, joka siis toimii tästä lähin suodatinkankaana, maijan marjaosaan.

Siinä mössö pysyi hyvin ja mehu valui letkua pitkin ämpäriin.
Suodatin mehun kahdessa erässä, tässä on toinen erä menossa. Ensimmäisen erän mäski on tuossa maijan vieressä olevassa ämpärissä. Kolmisen litraa.

Sokeri liukeni ämpärissä olevan mehuun muutamassa tunnissa.

Pulloja, ja lasipurkkejakin pesin odotellessa. Mehupulloja minulla ei ollut tarpeeksi. Muutamia sain tyttäreltäni, mutta ei hänelläkään ollut tarvittavaa määrää. Mitenhän niitä saisi lisää.
Desinfioin astiat vielä Atamonilla, kaiken varalta.
Sitten vain pullottamaan. Ja kyllähän minä pullotinkin.

Viitisentoista litraa tuli mehua:

Muovipullot pakastan, muut menevät kellariin. Osa menee varmaan jälkeläisten käyttöönkin, jos vain kelpaa. Itse en kaikkia jaksane juoda, vaikka puolukkamehu onkin tunnettu esim. hyvänä lantrinkina.
Ryyppääminen on jäänyt säälittävän vähäksi viime vuosina. Vanhuus ei tule yksin.

Marjoja puhdistaessani kuuntelin radiota. Sieltä sattui tulemaan kotimaisia marjoja ylistävää ohjelmmaa. Joku yliopistotutkija kehui varsinkin marjojen kuorien terveellisyyttä. Siksi en heittänytkään mäskejä tunkiolle, niin kuin yleensä tehdään, vaan kokeilin hyötykäyttöä.

Tuossa kuvassa olevassa smoothiessa on varmaan neljännes mäskiä, neljännes maustamatomta jugurttia, neljäsosa maitoa, muutama lusikallinen sokeria ja loput mysliä. Olisikohan litran verran yhteensä. Sopiva kevyt iltapala.

Hyvää on. Puolukalta maistuu, mutta ei ole karvasta.
Eikä mene isolla vaivalla kerätty hyvä ruoka-aine hukkaan.

Vielä voisin kokeilla mäskiä marjapuuroon, sämpylöihin, ja mitä mieleen tuleekaan, arkiruokaa.
Kovin mehukastahan pelkkä kuoriaine ei ole, mietoa ennemminkin. Siksi juhlavampiin piirakoihin aion käyttää kokonaisista marjoista tehtyä puolukkasurvosta.

Puolukkaa mehuun

Kävin vielä kerran vanhalla tutulla aukolla marjassa. Viime kerralla löytämääni marikkoa jäi vielä poimittavaksi. Ja joku oli käynytkin pomimassa. Minun marjani.

Jokamiehen oikeus on ihan hieno pohjoismainen erikoisuus. Kummasti vain itse löydetyt marjat alkavat tuntua ihan ikiomilta, vaikka kasvavatkin kenen-lie-metsässä.
Samanlainen oikeushan kaikilla muillakin niihin on. Ei ensimmäisenä löytäneellä ole niihin yksinoikeutta. Välillä tämä tuppaa unohtumaan.

Käveleskelin siis aukkoa ympäri ämpäri, ja löysinkin tarpeeni.Lähes pari ämpärillistä.
Ihan hyviäkin uusia marjamättäitä löysin:

Ja  tuo keskellä olevan kanto näyttää tältä lähikuvassa:

Kypsiä ovat jo, vaikka ei pakkanen ole vielä purassutkaan. Hyviä mehumarjoja.

Aurinkoisella poutasäällä marjastus on ihan mukavaa. Yksin poimiessa on se hyvä puoli, ettei tarvitse hötkyillä. Voi naatiskella, katella ja kuulostella. Porukassa homma menee helposti kilpailuksi. Turhaa näyttämisen tarvetta. Valitettavasti. Muutenhan tämäkin homma olisi mukavaa seurassa.
Varsinkin tauot, kahvittelu ja muu sellainen.

Poutaa oli aluksi, mutta toisella ämpärillä alkoi tihuutella. Sitten alkoi takuta homma. Vähän jäi vajaaksi se toinen sanko. Marjatkin loppuivat viimeiseltä laikulta. Enkä viitsinyt enää uusia mättäitä etsiä, parin puuttuvan litran vuoksi.
Puhdistettuna niitä oli tämän verran.

Ikinä en ole näin paljoa puolukoita samana syksynä kerännyt. Enkä mehua niistä tehnyt. Omena-puolukkamehu oli sen verran onnistunutta, että lisää pitää saada.
Se ahneus. Hamsterin vikaa...

Kanttarellikastike

Eilisistä kakkoslaadun kanttarelleista tein kastikkeen, perunoille. Yksinkertaisen, näistä aineista:

Runsas desi eilen kuivattuja kanttarelleja. Tuoreet olisivat yhtä hyviä. Säilyvyyden varmistamiseksi käristin sienet mahdollisimman pian, kun olivat jo hoeman yli-ikäisiä.
Pieni sipuli
Rypsiöljyä paistamiseen (pari- kolme ruokalusikallista)

Purkillinen kooksmaitoa (4 dl)
Suolaa
Vähän soijakastiketta (ehkä ruokalusikallinen)
Pippuria myllystä
Maizenaa
Persiljaa koristeeksi

Kuullotin paloitellun sipulin öljyssä.
Lisäsin sienet ja käristelin pari miunuuttia, en siis kovin kauaa, esikypsytettyjä kun olivat.
Lisäsin kookosmaidon vähitellen, hämmennellen koko ajan ja kiehutin hiljalleen kymmenisen minuuttia, jonka aikana lisäsin suolan, soijakastikkeen ja maizenan
Sitten pippuri.
Katkaisin virran ja haudutin vajaan vartin, kunnes perunat kypsyivät.
Loppuvaiheessa lisäsin persiljan silputtuna.

Jotain siitä jäi puuttumaan. Hyvää se kyllä on näinkin, mutta ei täydellistä. Mietintää ja mielikuvitusmakustelutehtävää jäi. Ja niin jäi kastikettakin, seuraavalle päivälle.
Ehkä kokeilen sitten jotain. Olisikohan se tabasco. Ehkä ei sentään, sienen maku peittyisi eikä korostuisi.
Mietitään...

Kanttarelleja

Sienimetsässä kävin. Liian myöhään. Tai sitten väärässä paikassa.

Varmoja paikkoja minulla, noviisilla, ei ole. Siksi menin umpimähkään. Tai ei sentään sinne, kirjaimellisesti.

Umpimähkähän on kuumaa tuhkaa, jonka sisällä kekäle säilyy yli yön hehkuvana. Tulen saa aamulla, kun hiiltä puhaltelee ja sytyttää sillä sytykkeen. Umpimähkästä kaivettiin kekäle ennen tulitikkuaikaa. Ei tarvinnut käyttää tuluksia ja taulaa.

Näin tukalaan ja tukahduttavaan paikkaan en siis joutunut, vaan raikkaaseen syysmetsään. Mukava siellä oli käveleskellä, vaikka en juuri mitään löytänytkään, tuntukausiin. Sieniähän kyllä oli, mutta minulle tuntemattomia. Esimerkiksi isoja, herkullisen punaisia valkopilkullisia. Ja lähes saman näköisiä, valkoisia. Tuntemattomiin en kajonnut, enkä edes lähempää tuttavuutta yrittänyt hieroa.

Sieniä etsiessä ei voi pitää kiirettä, muuten juoksee saaliin ohi. Katse pitää pitää tiukasti maassa, vaikka se harhaileekin puolelta toiselle.
Tässä lienee yksi sienestyksen viehätys, kiireettömyys. Ja keskittyminen olennaiseen; luontoon.
Vielä kun oppisi lukemaan metsää - minkä tyyppisillä paikoilla mikin laji viihtyy. Ja mihin aikaan syksystä. Ja oppisi monia, monia syötäviä - varsinkin herkullisia - sienilajeja.

Edellisellä retkelläni opin, että kannattaa samoilla sammalpeitteisissä, kosteissa metsissä. Sieltä niitä löytyy enemmän kuin kanervikosta, jäkäliköstä tai risukosta.
Muutaman kanttarelliyksilön ja edelliseltä reissulta tutun rusko-orakkaan löysin.


Mukanani, tukenani ja turvanani, minulla on metsässä yksinkertainen ja helppokäyttöinen navigaattori. Siinä on kolme muistipaikkaa, joihin kuhunkin saa merkattua merkkaushetken paikan nappia painamalla. Kone näyttää sitten etäisyyden ja suunnan tähän merkattuun paikkaan. Kulkuneuvoni, pyöräni, merkkasin yhteen näistä paikoista.
Eihän tähän koneeseen kannata täysin luottaa, häiriö tai virran vähyys saattaa yllättää. Suunnista kannattaa vähän huolehtia itsekin, kaiken varalta. Mutta lisätukena tämä on hyvä. Ja paluumatkan harhailua vähentää.

Kun alkoi näyttää siltä, ettei sieniä nyt lödy täältä umpimetsästä, otin naviugaattorin ja siitä suunnan pyörälle.

Ja eipäs aikaakaan, kuinkas ollakaan, melkein heti oli metsä "keltaisenaan" kanttarelleja.
Mutta: Suurin osa ylikypsiä. Siis, taas kerran, hyvä tilaisuus, mutta olin myöhässä. Tuli mieleen Nykäs-Matin "bon-voyage-tunne". Ennenkin minulle on käynyt näin, oikea paikka, väärä aika. Olisinpa osunut paikalle muutamaa viikkoa aikaisemmin. Varmaan kolme neljästä sienestä oli vanhentunut ihmisravinnoksi kelpaamattomaksi mössöksi.
Olihan siellä hyviäkin, myöhäisheränneitä. Niitä sain puolisen ämpärillistä.

Ensi syksyä varten merkkasin paikan yhteen navigaattorini muitipaikoista. Joku päivä pitäisi käydä vielä etsimässä tuo apajapaikka, että löytäisin sen ilman tekniikan apua. Varmaan hukkaan tuon merkkauksen ennen ensi vuotta. Helposti se käy, nappia painamalla. Väärässä paikassa, väärä nappi, ihan vaan vahingossa.

Alussa väitin, että olin väärässä paikassa.
Tuo apajapaikka oli sikäli väärä, että oikeassa paikassa olisi voinut olla suppilovahverota. Niiden sesonki olisi nyt parhaimmillaan. Mutta sitä paikkaa en löytänyt.

Iltasella putsailin kanttarellit ja lajittelin ne kolmeen kategoriaan: ykkös- ja kakkos- ja tunkiolaatuun. Tässä kaksi jälkimmäistä kasaa käristettynä. Kuivalla pannulla kiehutin irtovedet höyryksi.

Vasemmalla on siis ykköset, oikealla kakkoset. Osasta kakkosia teen huomenna kastikkeen. Muut pakastan, asianmukaisesti laputettuna. Seuraavaksi siis alan laputtaan.

Syyssoppa. Nyt osuivat mausteet makuhermooni

Joitain kasveja pelastin kasvimaalta pataan ennen pakkasia. Vähäisiä rippeitä ei viitsi enää säilöä. Paras on silloin syödä ne suuhunsa.

Kesäkurpitsan poikasia oli vielä kasvanut, yllättäen. Syksy on jatkunut pitkälle lämpimänä, ilman isompia yöpakkasia.
Parsakaali eli brokkoli oli versonut uusia, pieniä nuppukimppuja myös.
Juurekset ovat vielä maassa. Tuskinpa ne kasvavat enää, mutta säilyvät paremmin kuin lämpimähkössä kellarissani.
Joitakin yrttejäkin on vielä pihassa; ruohosipulia, lipstikkaa ja oreganoa, odottavat syksyn pakkasia. Persiljat ja timjamit aion vielä kerätä omaan pakastimeeni. Kunhan ehdin (lue: viitsin).

Koko osaluettelo oli tällä kerralla tällainen:

Kesäkurpitsan paloja n. 3 l (kuorin, poistin siemenet ja keskiosan hötön, kuutioin kelpuuttamani osan)
Brokkolia litran verran pieneksi silputtuna
Porkkanan paloja puolisen litraa
Punajuurta runsas varttilitra kuutioina
Lanttua saman verran
Pari pienehköä purjoa paloina
Puolenkymmentä tomaattia paloiteltuna

Ruohosipulisilppua ehkä desin verran
Lipstikkaa (lihaliemen korvike) vajaa kymmenen lehteä (n. ruokalusikallinen) silputtuna
Oreganoa vähän enemmän
Timjamin lehtiä ehkä ruokalusikallinen, hakkasin senkin silpuksi
Basilikaa pari ruokalusikallista silppuna (pakastimesta)
Samoin salviaa ja rakuunaa
Persiljasilppua tuli runsas desi, sehän lisätään keittoon vasta viimeisenä, koristeeksi (maustevaikutuksensa lisäksi)

Korianteria jauhoin n. ruokalusikallisen
Pippuria mylläsin varmaan kymmenen kierrosta
Suolaa ehkä teelusikallinen, siis varsin vähän (yrtit, kinkku ja soijakastike lisäävät suolaisuuden tunnetta)
Sokeria (aromivahvenne) pari teelusikallista

Soijakastiketta loraus (pari- kolme ruokalusikallista, ehkä vähän enemmänkin, en mitannut)
Balsamikoa vähän vähemmän
Chilikastiketta vielä vähemmän, ehkä ruokalusikallinen (tämä oli uusi kokeilu, minusta onnistunut)

Kinkkusuikaleita 300 g, pieneksi paloiteltuna (niitä leivän päälle tarkoitettuja keittokinkkuviipaleita, eli kypsennetyä valmistetta)
2 purkkia ruokakermaa (4 dl). Ruokakerma on maitoa parempi, pakkasen kestävä neste.


Ja pataanpanojärjestys oli tällainen (muistaakseni):

Otetaan yksi kymmenen litran kattila. Pohjalle pari senttiä vettä, joka kuumennetaan kiehuvaksi (kuusiasentoisen lieden nelosella). Lisätään porkkanat ja lantut. Kiehautetaan pari minuuttia. Lisätään punajuuret. Odotetaan, että  kiehuu taas. Lisätään brokkoli ja purjo, kiehahtaa, lisätään kasäkurpitsa ja odotetaan taas kiehumista. Sitten lisäsin tomaatit ja kinkun ja annoin keitoksen kiehua hiljalleen viitisen minuuttia. Koko keittelyn ajan keitosta kannattaa hämmmennellä silloin tällöin, ettei se palaisi pohjaan.

Seuraavaksi lisäsin suolan, sokerin ja kastikkeet (soija-, balsamiko- ja chilikastike), mausteet ja ruokakerman.
Lieden pistin nollille ja hämmentelin vielä, kunnes kattila lakkasi kiehumasta. Viimeiseksi persiljasilppu pinnalle ja haudutusta kannen alla vartin verran.

Ja sitten syömään.

Edellisiin yritelmiini verrattuna tässä oli parempaa mausteisuus. Yrttejä ja varsinkin mausteita käytin runsaammin. Korianteria ja pippuria tuli ainakin tuplat edelliskerrasta. Ja chilikastike oli oikein onnistunut koe. Kitalaessa tuntuu lievää poltetta tätä syödessä. Oikein hyvä se..
Toinen parannus oli sakeus. Keitinvettä  oli hyvin niukasti. Kasveista irtoaa lisänestettä keitettäessä, joten ei keitos helposti keity ihan kasaan, kun kiehuminen alkuun päästään. Kurpitsa varsinkin, jota nyt oli poikkeuksellisen paljon, on oikein vetinen kasvi. Enemmän on tämä muhennosta kuin keittoa.
Kyl mie tykkäsin.

Kyytipoika tuossa vieressä on omaa keitosta, omena-puolukkamehua.

Aikaa keiittopuuhaan meni kolmisen tuntia. Pari tuntia siitä meni kasvisten keräilyyn, pesemiseen, kuorimiseen ja pilkkomiseen.
Viitisen litraa sitä taas tuli. Osan syön lähipäivinä, mutta joutuu siitä osa pakastimeenkin.

Aamukahvi, ja syksyn viimeisiä vihreitä

Syksy saa.
Kohta ei saa pihalta omaa viherrehua enää pöytään. Pakkanen panee ruohon ruskan ruskeaksi, homeen harmaaksi tai kelmeän keltaiseksi. Ei huokuta se syömään, enempää ulkonäön kuin maunkaan puolesta.
Nyt nautin vielä oman maan antimista, viimeisimmistä. Kohta ollaan säilökkeiden ja kaupan tarjonnan varassa.

Vielä on parsasalaatti ja persilja vihreää, kurkkukin löytyi penkistä. Ja sisällä jälkikypsytetyt tomaatit ovat punastuneet.

Onhan tuossa kaupan ostoksia nytkin, alkusyksyllä; kahvijauho, leivät, levite ja juusto.
Pullan korvikkeena oli tällä kerralla vaaleahko leipä ja puolukkahyytelöä levitteenä päällänsä.

Korianteria puimalla purkkiin

Puimakoneeni on alkeellinen: sormeni. Nypin marjat yksitellen kuin Juan Valdez (kahvimainoksen brasilialainen mannekiini, jonka huhu kertoo kuolleen nälkään). Nälkäkuolema ei kylähullua kuitenkaan uhkaa, vaikka elämä askeettista onkin.

Satoisa kasvi on tämä korianteri. Olisinkohan kylvänyt parikymmentä siementä keväällä, ainakin sata-, ellei tuhatkertaisena sain ne takaisin.
Toimisikohan tämä elinkeinona jollekin maajussille. Kuminaa viljellään jo Suomessa ihan puimakonemittakaavassa. Laatu kuminassa kuuluu olevan etelämmässä viljeltyä parempi, aromikkaampi. Johtuu kuulemma valon määrästä.
Samaa väitän näistä koriantereisatanikin.

Viljelymenetelmää maajussi joutuisi kyllä kehittelemään ihan itse. Minun menetelmäni vastaa lähinnä vanhaa seipäillä kuivatusta.
Kuukauden päivät, ihan turhankin kauan, kuvattelin niitä keittiön pöydällä. Pikku hiljaa, aina joutessani nypin siemeniä irti varsistaan lasipurkkiin.

Reilu puoli litraa luulisin niitä olevan. Varmaan vuoden tarve pienelle perheelle, hyvinkin.

Tomaattisato on tuossa samassa kuvassa mukana, haitanneeko mittään. Minua ei ainakaan.

Raakoja tomaatteja

Eivät ehtineet tomaattini kypsyä ulkosalla, muutamaa maistiaisyksilöä lukuunottamatta. Maukkaita olivat, paljon parempia kuin kaupasta ostetut. Paljonkohan tuossa arviossa on lumevaikutusta ja itsepetosta. Eipä väliä, pääasia että maistuivat.
Eihän niitä paljoa ollut tulossakaan, kolmesta mullalla täytetystä ämpäristä, ja  rutto vei osansa. Tässä pääosa kesän sadosta keittiön työpöydällä:

Kerrotaan, että raakileet kypsyvät vielä pensaasta poimimisen jälkeen huoneen lämmössä. Ja pitäähän se paikkansa:

Viikon kypsytrtelyn jälkeen on punaisuus lisääntynyt, ja muutama punaisimmaksi ehtinyt syöty pois.

Tarkoituksenani oli kokeilla vihreiden tomaattien säilömistä etikkaliemeen, mutta enpä viitsikään. Hyvin näyttävät kypsyvän sisätiloissa, ja tuskinpa säilökkeet olisivat tuoreita hedelmiä parempia. Tämän vertaiset saan kyllä syödyksi tällaisenaan.

Nuo marjat kuvassa ovat koriantereita. Niistä kirjoitan oman juttunsa. Saan siten uuden otsikon ja lisää lukumäärää.
Toisin kuin tomaateissa, näissä kirjoitelmissa pääasiani on määrä eikä laatu.  Niinkuin mahd.lukija on huomannutkin.

Yrttejä talvisäilöön

Pakkasta oli luvassa jo viime yöksi. Siksi keräsin hallanaroiksi luulemiani yrttejä jo eilen suojaan sisätiloihin. Aikaisemminkin olisin jo voinut niitä säilöä, mutta kun....
Toki olen jotain säilönyt jo aikaisedmminkin. Tillit alkoiivat kukkia, joten osasta niistä tuli kruunutilliä, osasta pelkkää tilliä talveksi. Osan kuivasin, osan pakastin.

Tällaisen kasan keräsin tällä kerralla:

Takimmaisena on rakuuna, edessä vasemmalta basilika, oregano, rosmariini ja salvia.
Huuhtelin yrtit eilen illalla ja kasasin kekoihin pöydälle valumaan.

Tänään olikin käsitöitä moneksi tunniksi. Irrottelin lehdet varsista ja valkkasin mukaan vain lakastumattomat lehdet. Maustekäyttöön kelpuuttamani yrtit pussitin pakastuspusseihin. Pusseista puristin ilmat ulos leikkuulaudalla pöytää vastan. Uskoisin yrttien säilyvän parempina vähähappisissa oloissa. Lisäksi, ilmaa ei kannata säilöä. se säilyy ihan yhtä hyvänä ilmakehässä vapaanakin. Eikä suotta täytä pakastinta.

Pusseja tuli tämän verran:

Kynä tuossa kasan vieressäon ihan vain mittatikkuna, olisikohan se noin desimetrin pituinen.

Korianterit ovat vielä kuivumassa keittiön työpöydällä. Kyllä ne olisivat jo puintikunnossa. Irroittelen marjat varsista tässä lähiaikoina, sormin, ja tiputtelen ne lasipurkkiin.

Maahan jäi vielä  ainakin persilja ja timjami. Nehän kestävät pikku pakkastakin. Pyrin säilömään nekin heti kohta, tai ainakin ensi tilassa.

Sienikastike

Eilen löytämistäni haaparouskuista tein sienikastiketta. Ei ihan mennyt toivomallani tavalla, parannettavaa jäi, mutta syötävää, jopa hyvää siitä tuli silti.Tällaisilla aineksilla:

Muutama sieni, olisiko vajaa puoli litraa poimintamuodossaan, esikypsennettyjä ja silputtuja
Kolme keskikokoista sipulia silputtuna
400 g sika-nauta jauhelihaa
Purkillinen (0,4 l) kookosmaitoa
Ripaus suolaa (0,5 tl)
Mustapippuria myllystä, olisiko mennyt n. 5 kierrosta
Rypsiöljyä paistamiseen

Valmistusproseduuri oli ihan tavallinen: Kuullotin sipulit öljyssä, paistoin jauhelihan ruskeaksi, lisäsin eilen esikypsentämäni sienet (esikypsensin ne säilyvyyden varmistamiseksi, tuoreita sieniä voisi käyttää yhtä hyvin).Käristelin vielä pari minuuttia ja lisäsin kookosmaidon. Kiehuttelin lievällä lämmöllä viitisen minuuttia, maustoin suolalla ja pippurilla. Sitten annoin hautua pannulla kannen alla vartin verran.

Perunoita keitin lisäkkeeksi. Salaatteja löytyi pihalta, ei siis ole ollut vielä kovia pakkasia.
Eli tällainen arkiruoka sunnuntaipäivänä.

Ja ne viat: Sika-nauta jauheliha haisee, varsinkin paistovaiheessa. Millähän moskalla lienee tuokin possuparka lihotettu teuraspainoonsa..
Nauta olisi parempi liha ainakin tuoksultaan. Haju vaikuttaa voimakkaasti makuelämykseen.
Ja toinen puute, jota yritän vielä paikata:
Tyttäreni, Taka-Pajulappiska, vinkkasi, että rakuuna sopisi hyvin sienen seuralaiseksi. Koska kastiketta tuli taas yli kertasyöntitarpeen, kokeilen yrttimaustamista seuraavalla kerralla lämmittäessäni kastiketta .

Sienessä

Sienestys olisi mukava harrastus, jos tuntisi sienet ja sienipaikat. Sienet ovat hyvän makuisiua. Terveellisiäkin lienevät, jos tuntee raaka-aineet. Myrkkysieniä ei kannata ainakaan syödä. Niiden kerääminen tai edes kokkaaminen niistä ei vielä liene kovin vaarallista.

Sieniin ja niiden asuinpaikkoihin tutustuminen on aloitettava joskus ja jostain. Olenhan sitä varovasti aloitellut jo takavuosina, mutta alkeissa olen yhä.

Kun sää oli suotuisa, hiukan epävarmaa puotaa ja pilvistä, mutta sateetonta, lähdin pyöräilemään lähimetsän reunaan. Umpimähkään harhailin, toista tuntia, enkä löytänyt juuri mitään mielenkiintoista. Varvikossa, risukossa ja kuivilla kankailla kuljin, ihan turhaan. Sitten, sattumalta, osuin ilmeisesti oikeanlaiseen sienimetsätyyppiin.
Metsä oli harvahko, kuusivaltainen, sammalpeitteinen, kohtuullisen kostea.
Aluksi näin ryppään jotensakin tutun näköisiä sieniä. Sienikirjasta löysin ihan samannäköisen kuvan, joka oli tutunomaisen sienen vieressä. Rusko-orakas (**) oli muistelemani vaaleaorakkaan (***) kuvan vieressä. Keräsin ne, vaikka olivatkin "vain" kahden tähden sieniä.
Ihan rusko-orakkaiden vieressä oli mustatorvisieniesiintymä (***). Tietysti keräsin nekin talteen, vain muutama ylikypsä yksilö jai metsään.
Samasta kuusimetsästä löysin vielä himoitsemiani vaaleaorakkaita ja muutaman kanttarellinkin (***). Kaikki nämä olivat alle hehtaarin alueella.

Paljon oli muitakin sieniä metsissä, mutta en niitä alkanut kirjan avulla nimeämään.
Takaisin pyörälle kävellessäni löysin kuitenkin muutamia haaparouskuja (O**), vaaleaa muotoa. Ne otin mukaani, vaikka tunnistus ei ihan varma ollutkaan.

Naapurin "pojat", veljekset olivat mielessäni. Jos jompikumpi sattuisi olemaan käymässä äitinsä luona, pyytäisin heiltä tunnistusvarmennusta. Karjalaissukuisena tuntevat he sienet tavallisia keskisuomalaisia paremmin. Perimätietoa on kertynyt jo sukupolvien ajalta.
Hyvä tuuri kävi. Olivat molemmat paikalla. Varmennuksen sain, samaa mieltä olivat lajimäärityksissä.
Eikä siinä vielä kaikki: naapurin eteisessä sieniä käännellessämme alkoi sataa rankasti. oikein ukkoskuuro ilman ukkosta. ihan kreivin aikaan siis olin kotiutunut, kuivana kuivasta metsästä.

Tämän näköisiä sienet olivat keittiön pöydällä:

Vasemmalla ylhäällä rusko-orakkaat, veressään vaaleaorakkaat. Alhaalla vasemmalla kanttarellit, rinnallaan mustatorvisienet. Oikealla haaparouskut.

Orakkaita kuumensin paistinpannulla niin pitkään, että neste kiehui kuiviin. Sitten laitoin ne pakkaseen.
Samoin kuivatin rosakut, mutta ne menivät jääkaappiin.
Kanttarellit ja torvisenet kuivatin. Kutistuivat kuivatuksessa,

mutta paisunevat taas kostuessaan niitä ruuaksi laittaessani.

Puolukan survontaa

Viimeinkin sain viime sunnuntaina poimimani puolukat siivottua, survottua, purkitettua ja kellariin.
Yhden ämpärillisen vein tosin poikani perheelle. Vähän pääsin helpommalla, ei tarvinnut survoa, purkittaa eikä säilöä. Eikä varsinkaan syödä. Saan ehkä syödä jotain muutakin kuin puolukkaa ennen uutta satoa.

Survomiseen käytän vanhassa kodissani oppimaani konstia, lihamyllyä. Se rikkoo jokaisen marjan. Raakana, vaikkapa sokeroituna hillokkeena, ei tule väkevän hapanta makua suuhun, kun kokonainen marja puhkeaa.

Tyttäreni, Taka-Pajulampiska, löysi tämän myllyn jostain halpa-hallista. Ihan pätevä peli tähän puolukkasouvviin. Mutta ei se ole vanhan laatumyllyn veroinen. Vähän on lonksu joka paikasta.
Pahin vika on kuitenkin kierukassa eli ruuvikuljettimessa. Tässä halpaversiossa se on hylkivää sorttia, vanhassa laatukoneessa kaapparimallinen. Varsinkin porkkanan jauhamisessa sen huomaa. Porkkanaa pitää painaa voimakkaasti sisään, ettei se ponnaa ulos tratista. Vanhassa kunnon koneessa ruuvi haukkasi porkkanan kitaansa. Ruuvin muoto oli etunojaan kallistettu.

Kuten sanottu, puolukan jaohamiseen tämä on ihan hyvä kone. Enkä sitä juuri muuhun käytäkään.
Mukava on fiilistellä tämän kanssa kuin joskus pikkupoikana.
Nostalgiaa.

Mikrouunimakkara

Vähän hävettää.
Tällaista ruokaa ei pitäisi tunnustaa laittaneensakaan. Eikä varsinkaan syöneensä.
Mutta pitäähän rumuuttakin olla, että kauneuden huomaisi, väitetään.

Mahdollisimman yksinkertainen, mutta helppo ja lisäksi epäterveellinen ruokalaji on tämä. Aineinaan:
Halpa uunimakkara tai lenkki
Juustoraastetta
Perunoita
Voinokare kastikkeena

Salaattiin keräilin pihalta seuraavaa
Parsasalaattia
Avomaan kurkku
Persiljaa
Basilikaa

Perunat ovat hyvin pieniä, siksi niitä on noin monta. Pienet kypsyvät nopeasti, tasakokoiset samaan aikaan. Lisäksi pienet kuivuvat nopeasti kellarissa. Näistä syistä valkkasin kaikista pienimpiä perunakärrystäni. Siellä on koko kesän satoni kuivumassa katon alla liiterissä. Odottavat kellariin pääsemistään.

Merhuna on kellariin unohtunutta Q-mehua, eli kuningatarmehua, eli mustikka-vadelmamehua. Olin keittänyt sitä joskus talvella. Yksi pullo yritti piilotella minulta, mutta löysinpä. Ennen kuin ehti pilaantua.
Joskus tulee tällaisiakin iloisia yllätyksiä. Löysin jotain, mitä en muistanut enää olevankaan. Ja vielä ihan priimakuntoisena. Itse tekemisessä on joskus tällainenkin puoli.

Niin, tämän näköinen siitä tuli:

Kyllä se työmaaruokalan uunimakkaran maussa voittaa, mutta eihän se ole kylläkään mikään riemuvoitto.
Pitäähän jotain tällaista mättöä silloin tällöin syödä, ihan perinnesysitäkin. Osaahan sitten arvostaa jotain vähänkin parempaa.

Perunannosto

Mikä on kun ei onnistu...

Ruttotauti pilluutti perunasatoni. Kesä oli tuolle taudille otollinen, lämmin ja kostea. Varret niitin jo kauan sitten, jolloin kasvu tyrehtyi. Pieniksi jäivät siis. Ja ainakin osaan mukuloista oli tauti ehtinyt. Tunkiotavaraa ovat ne.

Jokohan nyt uskon - ei se kannata. Ei ole tämä hyväksi mielenterveydellekään, epäonnistuminen. Ja myrkyillä en ala satoani varmistelemaan. Myrkkyruokaa saa kaupastakin. Ammattiviljelijät osaavat sen homman paremmin. Kasvin"suojelun".

Rutto on varmaan saastuttanut kasvimaani, kun se  vaivaa joka kesä perunakasvustojani.
Tai siten meillä on entisaikoja ärhäkämpi tautilaji. Olisiko sellainen jalostunut kasvinsuojelun sivutuotteena. Niinkuin antibioottiresistentit sairaalabakteerikannat ihmistaudeissa.
Tai sitten salaliittoteoria: Monsanto, tai joku muu kasvimyrkkytuottaja on kehittänyt pahan perunaruton ihan vain tuotteittensa myynninedistämisen vuoksi.

No, tämän verran valkkasin kellariin vietäviä perunoita kuitenkin.

Toivottavasti ne säilyvät eedes jonkun aikaa. Pahimmassa tapauksessa rutto leviää vielä säilöntäaikanakin kellarissa.
Pitää kuivattaa potut hyvin pihaliiterissä ennen kosteahkoon kellariin viemistä.


Jotain hyvääkin oli tässä sadonkorjuupäivässä. Ilma. Kuulas syyspäivä. Vasta iltamyöhällä alkoi satamaan. Ja sitä on ennustettu useiksi päiviksi. Päivä oli oiva perunannostolle ja siinä ohessa kuntoliikunnalle.

Huomenna sitten putsailen eilen poimimiani puolukoita sisätiloissa. Tämä on nyt oman pienen maailmani tärkeysjärjestys.